Toivotusta teoksesta selviää etenkin kaksi asiaa: kirjailijan elämässä riitti vaikeuksia ja hän pisti teksteihinsä paljon itseään. Ne olivat eräänlaisia päiväkirjamerkintöjä. Manner loisti etenkin valovoimaisilla runoillaan, mutta teki myös proosaa ja näytelmiä. Syyt moneen tyyliin olivat sekä luovat että käytännölliset: ”Kirjailijan mukaan runojen kiivaat rytmit rasittivat, ja hän lepuutti itseään proosalla: kun toista kirjoittaa, on toisesta lomalla.” (s. 77)

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Tuurna on Mannerinsa lukenut, minkä lisäksi he tunsivat toisensa henkilökohtaisesti. Matka yli vaihtelevien äärten houkuttelee Manner-faneja myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta poimituilla haastatteluilla ja kirjelöydöillä Oxfordista.

Mitään mehukkaita paljastuksia on kuitenkin turha odottaa, sillä Matka yli vaihtelevien äärten muodostuu lähes kritiikittömäksi elämäkerraksi, lukijan ja ystävän kommentiksi. Ymmärtäväisyys miellyttää, mutta ei ehkä ole oikein, että Mannerin ongelmat, kuten hänen kyvyttömyytensä ihmissuhteissa, kuitataan ammatillisiksi vaaroiksi: ”Työt olivat hallinnassa – muu elämä ajoittain epätasapainossa.” (s. 153)

Eeva-Liisa Mannerin nuoruutta leimanneet ahdistus ja pelko tekivät hänestä runoilijan. Kotikaupunki Viipurin menetys toisessa maailmansodassa jätti häneen syvän jäljen. Manner kirjoitti rehellisesti itsestään, mutta myös liioitteli ja valehteli, kuten kirjailijat tekevät. Marja-Leena Tuurna toteaa: ”Mannerin teksteissä jäljet johtavat usein lapsuuteen.”

Viimeistään Helsingissä, missä Manner tunsi suurta ikävää Karjalaan, hän huomasi omaavansa luontaisen kyvyn nähdä kielen mahdollisuudet ja käyttää sitä. Levottomuuttaan hän muutti ympäri maata ja maailmaa: ”Työrauhan – tai mielenrauhan – etsiminen jatkui koko elämän ajan.” (s. 50)

Nostalgisuus kadotettua Viipuria ja sen symboloimaa viattomuutta kohtaan merkitsi Manneria loppuun asti. Tästä huolimatta Venäjälle menneen kaupungin merkitystä ei pidä korostaa liikaa, sillä Mannerin kirjoittamista motivoivat myös perustamatta jääneen perheen kaltaiset surut, iloista puhumattakaan.

Hän mielsi epäonnistuneensa, siis ihmissuhteissaan, sillä luova työ sai kyllä tunnustusta. Manner ei tosin ollut tyytyväinen edes rakastetuimpiin teksteihinsä ja muokkasi niitä mielellään lyhyemmiksi. Tiivistäminen ei aina toiminut. Pentti Saaritsan kerrotaan todenneen tällä tavalla editoidusta Runoja 1956-1977 -valikoimasta: ”Jumalauta, sehän on muuttanut kaikki runot joista mä tykkäsin.”

Manner niitti mainetta eturivin modernistina. Suomalaisia kirjallisia modernisteja päädyttiin arvostamaan ja jopa jumaloimaan, vaikka aluksi heidän harrastamaansa loppusointujen ja koristeellisten sanojen hylkäämistä pidettiin ”koko runouden lopun oireena, jopa kansallisena vaarana.” (s. 69) Huvittavaa, ehkä, mutta myös todiste siitä, miten vakavasti runous otettiin Suomessa vielä 1950-luvulla. Mannerin Tämä matka (1956) -kokoelma oli hänen läpimurtonsa ja johti kokonaiseen sarjaan huippuhetkiä: ”Suomalaisessa kaunokirjallisuudessa avautui uusi ennennäkemätön lyriikan ja näytelmien rikkaus yhden kirjailijan luomana. Lukijat ja kriitikot häikäistyivät, mutta kirjailija väsyi lähes loppuun.” (s. 167)

Suuri yksinäinen

Matka yli vaihtelevien äärten on kronologinen, asiallinen ja tarkka, mutta ei erityisen viihdyttävä. Se tukeutuu paikoin liikaa Eeva-Liisa Mannerin kirjoituksiin ja sanomisiin. Nostot ovat tarkoin mietittyjä, mutta muuten niiden runsaasta määrästä syntyy vaikutelma, ettei Marja-Leena Tuurna aina luota omaan ääneensä kertojana.

Homma laitetaan pakettiin nopeasti, reilussa 250 sivussa. Vertailun vuoksi, uudessa Paavo Haavikko -elämäkerrassa on noin 800 sivua. Se ja Pekka Tarkan taannoiset kirjat Pentti Saarikoskesta vetoavat Matka yli vaihtelevien äärten -teosta enemmän. Ei sen takia, että niiden kohteet olisivat Manneria parempia kirjailijoita, vaan yksinkertaisesti koska nuo teokset vetävät paremmin.

Mannerin ajoi luomaan sama tautimainen pakko kuin monia muitakin. Hän omistautui ammatilleen täydellisesti, ja otti itsestään kaiken irti, mikä oli todella kuluttavaa. Fyysiset ja henkiset sairaudet vaivasivat, mutta tekstiä syntyi, usein kuolematonta.

Raskaat ovat laulujen lunnaat, kuten hyvin tiedämme, ja Mannerkin toivoi voivansa vaihtaa kirjoittamisen onneen, siinä koskaan onnistumatta. Hän oli kansainvälisen tason runoilija, suuri yksinäinen, joka vain sattui syntymään Suomeen.

Mutta 1980-luvulle tultaessa Manner koki tyhjentyneensä sanoista ja musiikista. Hänessä oli jäljellä pelkkää kauheaa hiljaisuutta. Hän suunnitteli vielä aurinkoteemaista kokoelmaa, mutta hänellä ei ollut voimaa saattaa sitä loppuun. Esseiden ja kritiikkien kirjoittaminen jatkui vuoteen 1989, milloin tapahtuneen päätöksen Tuurna kiteyttää musertavasti: ”Sen jälkeen hän vaikeni.” (s. 245)