Parivaljakko Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen käyttää työmetodina monenlaisen kirjallisen aineiston ja matkareportaasin yhdistelmää. Se ei oikein toimi, koska omakohtaisesti koettu, haastattelut ja eri kaupunkien ilmapiirin haistelu on sivuosassa henkilö- ja kirjallishistoriallisen materiaalin varjossa.

Ulkovenäläinen kirjallisuus ulottuu moniin maihin, erityisesti niiden keskuskaupunkeihin. Tekijät ovat valinneet matkakohteikseen Lontoon, Berliinin, Prahan, Pariisin ja New Yorkin, joissa pyrkivät tavoittamaan venäläisyyden jälkiä, ei pelkästään kirjailijoiden paperien havinaa. Runsaudessa on tehtävää valintaa, mutta sääli että sellainen keskus kuin Wien jää syrjään, jossa venäläiset kirjailijat ja poliittiset pakolaiset Trotskista alkaen pelasivat sakkia kahvila Centralissa. Samoin Riika oli Venäjää lähin keskus ja on sitä tänä putinilaisena aikanakin.

Ensimmäinen aalto seurasi Venäjän vallankumouksia 1917: joukoittain valkoisia pakeni, älymystöä karkotettiin ns. filosofien laivoilla. Toinen vyöry seurasi vuodesta 1945 Neuvostoliiton miehitettyä Itä-Euroopan. Kolmas, varsinainen kirjailijakarkotuskausi oli Hruštševin suojasäätä seurannut brežneviläisen stagnaation aika, jolloin tunnetuimmat maasta karkotetut olivat Leningradin poeetta, emigranttinimeltään Joseph Brodsky ja Gulagin eepikko Aleksandr Solženitsyn. Neljäs aalto seurasi Neuvostoliiton romahdusta. Viides on meneillään Ukrainan sodan ja Venäjän fasistisoitumisen myötä.

Pariisin tunnetuimmat pakolaiskirjaiijat olivat symbolistit Dmitri Merežkovski ja Zinaida Gippius. Mies piti bolsevikkien kaappausta merkkinä maailman tuhosta, josta vain aito kristinusko voi pelastaa, ei korruptoitunut ortodiksikirkko.

Pariisissa asui myös Ivan Bunin, mutta hänen pääresidenssinsä oli Rivieralla, jossa hän sodan aikana piilotteli juutalaisia. Hän sai ensimmäisenä venäläisenä Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1933, mikä oli syvä nöyryytys neuvostokirjallisuudelle. Ruotsin akatemia on aina osannut politikoida palkinnollaan. Juuri Bunin loi käsitteen ”Toinen Venäjä ja sen kirjallisuus”.

Koska Praha oli Venäjältä katsoen lähin suurkaupunki ja Tšekkoslovakia sotien välisenä aikana ainoa demokraattinen itäisen Keski-Euroopan maa, sinne suuntautui paljon venäläistä emigraatiota. Tästä joukosta tekijät nostavat esiin Roman Jakobsonin. Hän perusti samanhenkisten kanssa Prahan strukturalistisen koulukunnan, mikä jatkoi Neuvostoliitossa tukahdutettua formalismia. Molempien suuntien ydinajatus oli, että runoudessa muoto on olennainen, etenkin rytmi ja sointu, tematiikka on toisarvoista. Kun natsit tuhosivat Tšekkoslovakian lännen hiljaisella siunauksella, Jakobson jatkoi pakoaan Amerikkaan toimien siellä monen arvoyliopiston professorina. Sosialismin aikana Prahan strukturalismi ei kokonaan kuollut, mutta päävirta oli semiotiikan nimellä Ranskassa ja yksittäisenä pesäkkeenä Tartossa Juri Lotman.

TUNNETUIMPIA PAKOLAISVENÄLÄISIÄ kirjailijoita on Vladimir Nabokov. Hänen isänsä oli kadettipuolueen johtajia, joten maanpako oli välttämätön. Perhe asettui ensin Englantiin, jossa Nabokov opiskeli Cambridgessa kirjoittaen venäjän ohella englanniksi. Myöhemmin hän asettui Berliiniin, jossa oli lukumääräisesti eniten venäläispakolaisia ja vilkkain kirjallinen elämä. Charlottenburgin kaupunginosaa kutsuttiin Charlottengradiksi venäläisten kotien, ravintoloiden, lehtien ja kustantamoiden takia. Natsien valtaannousun jälkeen Nabokov ei heti lähtenyt, mutta vuonna 1940 hän suuntasi Amerikkaan. Siellä hän loi runsaan englanninkielisen kertomatuotannon, josta tunnetuin on Lolita (1955). Siinä keski-ikäinen mies vauhkoontuu 12-vuotiaasta tytöstä. Kun Nabokov samalla oli Cornellin yliopiston venäläisen kirjallisuuden professori, hän julkaisi alalta runsaasti tutkimusta. Lopulta älykkö kyllästyi Amerikan pinnallisuuteen viettäen loppuikänsä Sveitsin Montreux’ssa.

Entä rajamaa Suomi, joka aina vakuuttaa läntisyyttään? Rengasmatkansa jälkeen tekijät koskettelevat venäläistä Suomea haastatellen ruotsiksi kirjoittavaa Zinaida Lindéniä ja luetellen koko joukon Venäjältä eri aikoina tulleita kirjailijoita, kuten vepsäläisen Raisa Lardot’n ja Arvi Pertun, joka virheellisesti nimetään venäläiseksi. Petroskoista tullutta Perttua voi kutsua itämerensuomalaiseksi, koska isä on vienalainen ja äiti inkeriläinen.

Nyt kun Suomi haluaa puhdistua Venäjä-yhteyksien muistoistakin, on hyvä tutustua Ropposen ja Sutisen monipuolisen opuksen antiin. Tuolla Venäjä on, ja kaikkialla maailmassa.