Sanna Iston jouluinen lastenromaani Tonttu antaa vastauksen siihen, miten tontut ehtivät joulun alla kurkistelemaan kaikkien ihmisten koteihin ja minkälaisia erityiskykyjä vakoiluhommissa tarvitaan.

Alakouluikäinen Eeli löytää lumeen hautautuneen punaisen pipon. Nopeasti käy ilmi, että myssystä on yllättäviä hyötyjä. Se esimerkiksi tuo Eelille uusia ystäviä ja auttaa kamppailussa koulun kiusanhenki Väinöä vastaan.

Neulepäähineen ihmeellinen vaikutus ulottuu jopa Eelin perheen joulunalusaikaan, jota varjostaa äidin sairaus. Toipilaana äiti ei jaksa valmistella joulua entiseen tapaan, mutta askareita ilmaantuu yllättäen hoitamaan mukava Maija, punapipopää hänkin.

Tarinan ulkopuolelle on rajattu älylaitteet ja muut tämän päivän vitsaukset. Peiton alla lepäilevä äiti viihdyttää itseään lukemalla pinoittain kirjoja ja antikvariaattiin löytää tiensä myös Eeli. Joululahjapaketteihinkin kääritään luettavaa.

Aseistariisuvaa ajattomuutta on myös Silja-Maria Wihersaaren viivapiirroskuvituksessa. Herkät ja eloisat mustavalkopiirrokset välittävät hahmojen tunnetilat upeasti muutamilla vedoilla. Hailakan sinisen lisäksi tehostevärinä hehkuu syvä joulunpunainen. Useimmiten tietysti salaperäisessä pipossa.

JOS VIETTÄÄ vuodenvaihteen kuukaudet talviunilla tai horroksessa, ei tietenkään tiedä joulusta mitään. Talven vuotuisjuhla on outo konsepti Tove Janssonin muumeille, ja sitä se on myös pikkuiselle Hemminki-siilille Marketta Pyysalon ja Marjo Nygårdin kuvakirjassa Siili jonka joulu herätti.

Hemminki havahtuu horroksesta sietämättömään paukutukseen. Se kaivautuu äkeänä ylös lehtikasastaan ja huomaa, että koko metsä kihisee ja kuhisee. Jänis häärii joulusiivousta, lintujen kuoro harjoittelee joulujuhlaesitystä ja kontiainen neuloo hirvelle lahjakaulahuivia.

Hemminki ei joulukekkereille lämpene ja marssii takaisin pesäkoloonsa. Unen päästä se ei kuitenkaan saa enää kiinni. Ajatuksissa pyörivät lahjat ja koristeet, puuropataa hämmentävä jänis ja tammenterhoja paahtavat oravat. Pitäisikö sittenkin hiippailla mukaan juhliin?

Eloisasti kerrottu tarina kuvaa siilin ärtymystä ja piikikkyyttä, josta iso osa lienee silkkaa hämmennystä tuntemattoman edessä. Pieniä lukijoita varmasti naurattaa siilin hönttiys: kuka nyt ei haluaisi lahjoja tai jouluisia herkkuja?

Siilin läikähtelevät mielialat näkyvät selvästi Marjo Nygårdin kuvituksessa. Kiukkua, uteliaisuutta, väsymystä, iloa, turhautumista ja kutkuttavaa jännitystä. Kaikkea löytyy.

Silmiä hivelevät myös näkymät talvisesta metsästä. Jouluisen punaisen ja esimerkiksi siilin lehtivuoteeseen assosioituvan oranssin lisäksi sivuilla hehkuu kiehtova sinivihreä sävy.

LÄHES JOKAINEN suosittu lastenkirjahahmo loikkaa jossain kohdassa uraansa joulukirjan hahmoksi. Tämän askeleen ottaa nyt Prinsessa Pikkiriikki.

Hannele Lampelan kirjoittama ja Ninka Reitun kuvittama Montako yötä vielä, Prinsessa Pikkiriikki lievittää joulunodotustuskaa 24 pienellä tarinalla. Niissä tomera tyttö etsii kirjakaupasta luettavaa, leipoo piparkakkuja, valitsee joulukuusta ja uurastaa siivoushommissa.

Tuttuun tyyliin puuhailun keskellä sattuu ja tapahtuu. Pikkiriikki ei aina muista miettiä vanhempien sääntöjä ja opetuksia, vaan idean saatuaan tarttuu välittömästi toimeen. Puuhakkuus johtaa esimerkiksi koko perhettä esittävän joulukuvan piirtämiseen eteisen seinään. Taiteilijan tarkoitus oli toki suloinen: Pikkiriikki vaan halusi tehdä ihanalle äidilleen ”joulun taikaa”.

Prinsessa Pikkiriikin maailmassa villi mielikuvitus lennättää kauas arkisesta todellisuudesta. Kurainen pihamaakin on suuri mahdollisuus. Sinne voi ruopata vesireittejä, jossa on hyvä seilata taikakoira Makkaran loihtimalla laivalla.

Pikkiriikin tarinat on kerrottu päähenkilön luonteeseen sopivan touhukkaasti, ja kuvaa täydentävät monet omintakeiset sanavalinnat. Myös kuvittaja Ninka Reittu on tavoittanut täydellisesti Pikkiriikin pirskahtelevan olemuksen. Valloittavan tyttöhahmon ilmeet ja asennot vetävät väkisinkin hymyn huulille.

24 LUKUUN eli joulunodottelukirjaksi on jaksotettu myös Axel Åhmanin kirjoittama lastenromaani Salakuljettajan aarre. Saaristoon sijoittuva tarina kuvaa joulunalusaikaa, ja huipentuu jouluaaton viettoon, mutta sopii hyvin luettavaksi myös joulun jälkeen.

Oliver joutuu vanhempiensa työkiireiden vuoksi pariksi viikoksi isoäitinsä hoiviin kaukaiselle Pauhusaarelle. Isoäiti ei kuitenkaan ole mikään huolehtivan mummin perikuva, vaan reipas saaristolaisnainen, joka patistaa Oliveria mieluummin seikkailemaan ulkoilmassa kuin muistuttelee koulutehtävistä.

Isoäidin ullakko on Oliverilta kiellettyä aluetta, mikä tietysti vain usuttaa poikaa kapuamaan vintille. Lipaston laatikosta löytyy vanhoja merikortteja ja kummallinen kompassi. Pian Oliver huomaa selvittävänsä sata vuotta sitten kadonneen sukulaisensa kohtaloa.

Kaverikseen mysteerin penkomiseen Oliver saa uuden ystävänsä Fannyn, mutta vaikuttaa siltä, että lapset eivät ole ainoat vanhoista tapahtumista kiinnostuneet. Millä asioilla liikkuu saksaa puhuva, mustalla maastoautolla ajeleva pariskunta?

Åhman kertoo tarinaa jännitystä koko ajan kasvattaen. Lukujen loppuihin sommitellut koukut houkuttavat lukemaan eteenpäin, joten vaatii aika vahvaa luonnetta pysyä luku/päivä- ideassa. Loppuratkaisuun liittyy omaperäisiä, hupsuja yksityiskohtia, mutta myös sydämeen käyvää tragiikkaa.

Ola Skogängin sarjakuvahenkinen kuvitus vahvistaa tummasävyisyydessään tarinan tunnelmaa. Myös saariston ankara talvi välittyy kuvista erinomaisesti.