Monipuolinen akateeminen kirjoittaja Anna Kortelainen on tehnyt dokumenttifiktion, jossa vajaan sadan vuoden takainen Eurooppa keskuksiltaan ja laidoiltaan joutuu asiantuntevan, hauskankin analyysin luuppiin. Kirjailijalle ylisummaan on tärkeintä taiteellisen idean löytäminen: Kortelainen on keksinyt viedä Walter Benjaminin (1892-1940) harharetkelle Norjan ja Suomen halki.

Kulkija-teoksen päähenkilö on 1900-luvun alkupuoliskon merkittävimpiä intellektuelleja, joka eli kynästään vailla yliopisto- tai muuta virkaa. Benjamin oli berliiniläinen, varakasta maallistunutta juutalaissukua. Yleensä hänet esitellään marxilaiseksi, mutta tämä on yksipuolista, sillä ajattelussa oli myös juutalaisen messianismin ja saksalaisen konservatiivisen vallankumouksen aineksia. Silti hän oli vaikkapa Bertolt Brechtin ystävä.

KIRJAN ALKUASETELMASSA vuonna 1930 Benjaminin avioliitto on kariutunut ja maailma kriisissä suuren lamakauden kourissa. Saksassa uusi poliittinen voima, ruskeapaitaiset natsit uhkaavat järjestystä. Sankari pakenee sotkua Norjan rannikkoa pohjoiseen seilaavalle Hurtigrutenin yhteyslaivalle. Mukana on vain salkku, minkä tärkein sisältö on paksu käsikirjoitusnivaska. Kortelaisen kertoja ei sitä nimeä, mutta kyseessä on Benjaminin pääteoksekseen kaavailema ”Passagen-Werk”, jossa tekijä tarkastelee eurooppalaista urbaania elämäntapaa ytimenään kauppapasaasit. Tällaisia oli Helsingissäkin – Vanha pasaasi ja City-käytävä. Levottoman maanpakolaiselämänsä takia tekijä ei saanut opusta valmiiksi, mutta siitä on julkaistu osia.

Ennakkomerkkinä tiestä pohjoiseen Benjamin tarkkailee Berliinin eläintarhassa olevia saamelaisia. Sadat alkuperäiskansan jäsenet hankkiutuivat poroineen, koirineen ja laavuineen 1800-luvun lopulta 1930-luvulle ns. lapinkaravaaneissa Keski-Euroopan ja Amerikan maailmannäyttelyihin tai eläintarhoihin. Yleisö töllistelee saamelaisia kuin näyttelyesineitä, mutta he olivat itse pestaunuteet näille jotoksille ansaintamielessä ja nähdäkseen maailmaa.

Benjamin on S/S Polarlysilla yksin kuten muulloinkin vältellen salongin aterioita, koska ei tahdo tutustua muihin matkustajiin, kaikkein vähiten maanmiehiinsä. Hän on laskenut voivansa rauhassa kirjoittaa teostaan, mutta montakaan riviä hän ei saa paperille. Hän unelmoi uudenlaisista, mystisistä ja vallankumousta ajavista matkakertomuksista, mutta joutuu tunnustamaan olevansa osa kapitalistista ravintoketjua. Yksitoikkoinen kruisailu satamasta toiseen ja lyhyet pyrähdykset maihin valtaavat hänen mielensä. Norjan rannikkomaisemien kuvaus on romaanissa oivallista. Tässä paistavat läpi tekijän omat Hurtigrute-elämykset.

BENJAMININ TYÖSKENTELYÄ häiritsevät muistot, ennen kaikkea suuri rakkaus, latvialainen kommunisti Asja Lācis, jonka kanssa Moskovassa ja Caprilla vietettyä aikaa hän hyttinsä yksinäisyydessä analysoi. Nainen on eroottisesti liian vapaa, Aleksandra Kollontain hengenheimolainen, jotta naiskäsityksissään vanhakantainen mies voisi häntä sitoa.

Walter Benjamin.

Älykön epäkäytännöllisyyttä osoittaa, ettei hän ole etukäteen ottanut selvää matkareitistä. Rantauduttuaan Tromssaan hän järkyttyy, ettei sieltä ole junayhteyttä etelään. Ei ole vieläkään, vaikka kapakka Jernbanestasjonen kutsuu rautatietä tulemaan. Benjamin mielsi Euroopan rataverkkona, jota myöten pääsi kaikkialle.

Eksyttyään Yykeanperälle Benjamin saa oppaakseen nimettömän saamelaisen, joka saattaa hänet Kilpisjärvelle. Koomisena näkynä berliiniläinen liikkuu outa- ja tunturimaastoa kokopuvussa, lasit huurussa. Sääsket kuppaavat, ja kylpy olisi tarpeen. Siilastuvan tunturimajalla mies kohtaa suomalaisseurueen, tunnetuimpana Samuli Paulaharjun. Vaikka Benjaminin pohjoinen harharetki on faktaa, tämä kohtaaminen on Kortelaisen oma sepite valaistaakseen Suomen tilannetta kesällä 1930. Etelässä on juuri toteutettu talonpoikaismarssi Helsinkiin. Käy ilmi, että suuri perinteenkerääjä on täysi lapualainen hyväksyen liikkeen terrorin. Vähintään yhtä innokas rouva Jenny Paulaharju esittää vieraalle kommunistikieltovaatimukset saksaa taitamattoman miehensä puolesta. Benjaminista tuntuu, että Suomessa ollaan pitemmällä fasistisen järjestyksen pystyttämisessä kuin Saksassa.

Läheisemmistä asioista, saamelaisista suomalaisseurue keskustelee alentuvan holhoavasti. Nämä ovat katoavaa rotua, luonnonlapsia, joita on kohdeltava lempeän määrätietoisesti museoesineistöä kooten ja kalloja mittaillen. Benjaminin kysymykseen, mihin rotuoppeja tarvitaan, hän saa seurueelta vastaihmettelyn, että saksalainen kysyy tällaista.

Kulkija etenee tämän seurakunnan matkassa koskiveneellä, postiautossa, lopulta junalla Ouluun ja Helsinkiin. Pako pohjoiseen loppuu Itämeren ylitykseen S/S Ariadnella. Tämä kuuluisa laiva toi ja palautti vuonna 1938 Saksasta juutalaispakolaisia, joita ei Suomeen huolittu, ja vei kaltaisiani sotalapsia Ruotsiin. Benjaminilla oli elinaikaa 1930-luku päättyen itsemurhaan Espanjan rajalla.

Kukaan ei voi tietää kaikkea. Kortelainen haksahtaa samalla sivulla kahteen virheeseen: laivakontit tulivat käyttöön vasta 1950-luvulla. Eivätkä Kremlin torninhuippujen punatähdet ole puna-armeijan tunnuksia, jollei assosiaatio sitten mene Benjaminin kontolle. Bulevardeille oli leveytensä takia paha rakentaa barrikadeja. Juuri siksi asemakaavasuunnittelija G.E. Haussmann rakennutti nämä Pariisin valtakadut, jotta vallankumoukselliset eivät voisi niitä tukkia.