Dess Terentjevan Ihana on sivumäärältään niukka kirja ja tuntuu kädessä kevyeltä. Leijailevaa vaikutelmaa korostaa hologrammihenkinen, sateenkaarenkirjava ja pastellisävyinen kansi. Teoksen sisältö vastaaulkoasun herättämiä mielikuvia kepeydestä ja lennokkuudesta, mutta pelkkää hattaraa ja höttöä Ihana ei silti ole.

Ysiluokkalainen Lilja elää kaksin isänsä kanssa. Molemmat ovat herkkiä ihastumaan uusiin ihmisiin. Isällä naisystävät vaihtuvat, panseksuaali Lilja taas seuraa eri tavoin puoleensa vetävien ihmisten sometilejä ja löytää aina uutta ”kuolattavaa”.

Uusimman ihastuksensa Lilja on nimennyt Ihanaksi, ja kuinka ollakaan, muunsukupuoliseksi identifioituva Ihana osoittautuu Liljan isän uuden naisystävän lapseksi.

Ihanan vanhoillinen äiti, Darja, haluaa itsepintaisesti nähdä lapsensa tyttönä ja kasvattaa hänet venäläiseen tyyliin ”naiselliseksi” naiseksi, joka meikkaa näyttävästi ja käyttää korkokenkiä. Myös Liljan seksuaalinen suuntautuminen on Darjalle mahdotonta hyväksyä.

Säeromaanin muotoon kirjoitetussa teoksessa soi nuorten ihmisten ääni. Kiihkeys, epävarmuus ja ankara sisäinen puhe tuntuvat aidoilta.

Kiinnostavasti kirjailija kuvaa etenkin niitä haasteita, joita tiedostava nuori kohtaa. Oikein toimiminen sanojen, tekojen, ja jopa tunteiden ja ajatusten tasolla on monimutkaista ja vaatii jatkuvaa hereillä oloa.

Teoksen kieli on rentoa ja irtonaista, mutta samaan aikaan hallittua. Kansiliepeen viittaus spoken word -perinteeseen ei tunnu yhtään liioitellulta.

Puheenomaisuutta ja runollisuutta painottavat myös typografiset keinot. Sanat ja säkeet on aseteltu sivuille vaihtelevasti ja harkiten, eikä kiivaissa paikoissa säästellä versaalikirjaimia. Välimerkkienkin käyttö tukee kerronnan tyyliä.

Ihana on tarpeellinen muistutus siitä, miten tärkeää on katsoa toinen toisiamme avoimesti, ilman perinteisiä päähänpinttymiä ja ennakko-oletuksia. Ja jos tekee mokan, ottaa opikseen, ja yrittää olla tekemättä samaa virhettä uudelleen.

Kauhukuvia ja kauneutta

Ennakkoluulojen vaarallisuus ja urautuneiden ajatusmallien kyseenalaistaminen ovat ytimessä myös Anne- Maija Aallon nuortenromaanissa Mistä valo pääsee sisään. Teos on itsenäinen jatko-osa viime vuonna julkaistulle Korento -nimiselle, tulevaisuuden Japaniin sijoittuvalle dystopialle ja ahdistavia tunnelmia on luvassa tälläkin kerralla.

Aleksei on Itäisten Kauppaliittojen Unionin hyväosainen kokokansalainen, joka on ollut opiskelemassa Moskovassa ja juuri palannut takaisin kotiin, Uus – Tokioon. Valtaa pitävään kansanosaan kuuluvan pojan isä on johtajana Ihmistutkimuslaitoksessa ja siellä on myös Aleksein määrä työskennellä ennen jatko-opintoja.

Aleksei saa omaksi koeyksilökseen Korento -kirjasta tutun Satomin. Nuoren naisen muistia aiotaan manipuloida ja lopulta puhdistaa kaikista muistoista.

Aleksei osallistuu työhön, mutta jo jonkin aikaa kytenyt epäilys kaikkea oppimaansa kohtaan valtaa mielen ja kysymysten tulva ei jätä rauhaan. Miksi vain kokokansalaiset saavat matkustaa yleisissä kulkuneuvoissa, käydä kouluja ja hankkia lapsia? Miksi ulko- tai puolikansalaisen saa tappaa ilman, että joutuu teostaan vastuuseen?

Valmiiksi suunnitellussa elämänpolussa tuleekin vastaan yllättävä risteys. Aleksei tapaa vastarintaliikkeessä toimivan Marijan, ja alkaa entistä painokkaammin pyristellä irti mieleen iskostetuista ideologioista.

Tarinaa voi lukea sen eri puolia painottaen. Yhtäältä on kyse kahden erilaisista taustoista tulevan henkilön rakkaustarinasta. Toisaalta teos kuvaa kaunistelematta ihmisten eriarvoisuuteen perustuvaa yhteiskuntaa ja monien ihmisten kuolemiin johtanutta vallankumousliikehdintää.

Esiin nousee myös kasvutarinan piirteitä. Tarkkavaistoisesti Aalto kuvaa esimerkiksi lapsen ja vanhempien välisiä kompleksisia suhteita sekä aikuistuneen lapsen oman, vanhempien näkemyksistä riippumattoman arvomaailman rakentumista.

Korennossa ihastutti kuulas kieli ja viipyilevä kerronta. Kielen kauneudesta on paljon jäljellä myös uutuusteoksessa, mutta karmeat tapahtumat vievät nyt tilaa tunnelmoinnilta. Kokonaisuus on kuitenkin vetävä, ja hahmoihin kiintyy syvästi.

Karaisukirja karhupelkoiselle

Karhun kohtaaminen metsäretkellä on epätodennäköistä, mutta mahdollista. Suomalais-tanskalaisena yhteistyönä syntynyt omintakeinen kuvakirja opastaa viistosti virnistellen, miten tällaisessa tilanteessa tulisi toimia.

Malin Kivelän ja Martin Glaz Serupin kirjoittamassa niukkatekstisessä teoksessa annetaan paikoin aivan asiallisia neuvoja: älä juokse, peräänny rauhallisesti, älä huuda.

Kertoja kuitenkin toistuvasti kiepauttaa tarinoinnin huumorin puolelle. Esimerkiksi sen jälkeen kun on opastettu, ettei puuhun kiipeäminenkään kannata, kertoja toteaa lakonisesti ja piruillen: ”Mutta ainahan voit pelata vähän tabletillasi, sillä sen sinä kyllä osaat paremmin kuin karhu”.

Ihmisen pienuus ja haavoittuvaisuus luonnon keskellä tehdään hyvin selväksi. Samaa viestiä kertovat myös Linda Bondestamin tekemän kuvituksen yksityiskohdat. Metsään retkeilemään saapuva partiopoika esimerkiksi näyttää pikkuiselta valtavan kokoisiksi kuvattujen saniaisten ja mustikanvarpujen rinnalla.

Kuvitus on vastaansanomattoman komeaa. Katse juuttuu kiinni vesivärein toteutettuihin metsänäkymiin ja kontrasti kookkaan karhun ja osin ohuilla viivoilla piirretyn silmälasipäisen pojan välillä on kutkuttava.

Kuvista välittyy runsaasti tunteita, kuten vilkasliikkeisen pojan innostus sekä karhun kohtaamisen aiheuttama säikähdys ja pelko. Monet kuvat nostattavat hiukset pystyyn, ja helpotuksen tunne tulee vasta viimeisellä aukeamalla, kun poika juoksee pois metsästä, kohti parkkipaikkaa ja kaukana häämöttävää kaupunkia.

Teos on ajatuksia herättävä, mutta jättää ristiriitaisen olon. Erikoisen huumorin on varmasti tarkoitus naurattaa ja taittaa terä pahimmalta pelolta, mutta en ole aivan varma, onko vinoileva ote paras mahdollinen tapa valmistaa lapsia luonnossa liikkumiseen. Ainakin herkimpien lasten kanssa kirjaa kannattaa lukea reaktioita tarkkaan tunnustellen.

Luontokadon juurilla

Maatieteilijä Laura Ertimon ja sarjakuvataiteilija Mari Ahokoivun Ihme ilmat! – kirjasta tutut Lotta ja Kasper pohtivat nyt luontokatoon liittyviä kysymyksiä. Tuttuun tapaan menossa ovat mukana myös Ilmastokeiju ja Fossiilimenninkäinen.

Aika matka! -kirjassa nelikko kiitää aikakoneella aikakaudesta toiseen jäljittäen ihmisen tekemisiä ja etsien syitä luonnon monimuotoisuuden hupenemiseen ja niin sanottuun kuudenteen sukupuuttoaaltoon.

Teos on hurmaavan sillisalaattimainen. Eri luvuissa piipahdetaan esimerkiksi erilaisissa metsissä, perehdytään maatalouden ja karjankasvatuksen kehitykseen ja hahmotellaan fossiilisten polttoaineiden merkitystä teollistumisessa ja maailman nopeassa muuttumisessa.

Kuvan ja tekstin saumaton liitto paloittelee vaativankin tiedon helposti omaksuttaviin haukkapaloihin. Varsinaisten tekstipätkien lisäksi tärkeää tietoa löytyy hahmojen puhekuplista, hauskasti piirretyistä diagrammeista sekä aikajanoilta, joita visualisoidaanrailakkaasti vessapaperilla ja spagetilla.

Välillä edetään sarjakuvan keinoin, toisinaan tietoiskutyyppisesti, mutta kaiken aikaa pidetään huolta siitä, että lukija ei pitkästy ja pysyy kyydissä mukana.

Aihe on kaikkea muuta kuin kepeä, mutta kokonaisuudesta ei jää silti ahdistunutta oloa. Vaikka epämukavia asioita sanotaan suoraan, Lotan ja Kasperin toiveikkuus, tarmokkuus ja tiedonjano ovat tarttuvaa laatua.

Totutuista tavoista luopuminen ehkä sattuu ja on vaikeaa, mutta uudenlaisia toimintatapoja on mahdollista oppia. Aloittaa voi vaikka siitä, että perehtyy aihetta koskevaan tutkittuun tietoon. Aika matka! sopii lukulistan ensimmäiseksi teokseksi sekä lapselle että aikuiselle.

Avaruusmatkailijat vastaan tekoäly

Kepler62 -scifisarjan uusimman osan valitseminen Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaaksi tuntui ensi vähän väsähtäneeltä idealta. Mietin, olisiko valinnan tuomaa näkyvyyttä voinut antaa jollekin muulle kuin jo valmiiksi tunnetulle, huippusuositulle ja yli 20 kielelle käännetylle sarjalle?

Kloonit luettuani ymmärrän kuitenkin paremmin esiraadin ratkaisua. Timo Parvelan kirjoittama ja Pasi Pitkäsen kuvittama teos tuntuu uskomattoman raikkaalta, vaikka on jo sarjan kahdestoista osa.

Uutuustarinassa Kepler62e -planeetalla uudisraivaajina seikkailleet lapset palaavat takaisin maapallolle, jossa elinolot ovat kurjistuneet entisestään. Melkein kaikki elollinen on kuollut ja tietokonepelistä aikoinaan karannut tekoäly, Scorpion, on kaapannut vallan.

Nuoret eivät kuitenkaan luovuta, vaan alkavat taistella voittamattoman tuntuista vihollista vastaan. Avaruusmatkailun tuliaisina yhdellä heistä on erityislaatuisia kykyjä ja edellisen kotiplaneetan olioiden lahjoittamia ihmesiemeniä. Ratkaisevaa on myös kyky hyökätä Scorpionia vastaan sen omin keinoin, pelaamalla.

Avaruusmaisemien jälkeen maapallolle sijoittuva tarina on virkistävää luettavaa, vaikka dystooppiset kuvaukset kuivuudesta kärsivästä planeetasta ahdistavatkin. Teos kuitenkin kaappaa vastustamattomasti mukaansa, sillä aivan kuten aiemmissakin osissa, sana ja kuva kuljettavat tarinaa täydellisesti toisiinsa kietoutuneina.

Klooneista on saatavilla myös e- ja äänikirja, mutta tarina kannattaa ehdottomasti nautiskella perinteisenä fyysisenä kirjana, jolloin kuvien ja sanojen kokonaisuus toteutuu siten, kuin tekijät ovat tarkoittaneet. Koko seikkailun ainakin tällä tietoa viimeinen osa julkaistaan ensi vuoden helmikuussa. Pakko myöntää, että se tuntuu hiukan haikealta.

Kieli kieppuu ja meri tuoksuu

Pia Krutsin ja Jani Ikonen kiidättävät Kaupunki kukaties -kirjan lukijat huimalle kaupunkireissulle, josta ei hauskuutta puutu. Runojen ja kuvien kyydissä huristellaan ympäri mielikuvitusmetropolia puistosta satamaan ja tornitalosta alikulkutunneliin.

Retken aikana tutustutaan kaupungin monenkirjavaan kansaan. Omissa runoissaan astuvat estradille esimerkiksi kaupungin lempein lastenvahti Mauri Poppanen, tiukka mahtimummo Taistelukyllikki sekä tapettitehtaan takana Gränd Hotel Tähtitaivasta pyörittävät Pena ja Reiska.

Muitakaan olentoja ei ole unohdettu. Sivuilla vilistävät muun muassa parkourpiski, skeittikettu ja hautausmaan zombieporukka.

Vielä astetta erikoisempaan sakkiin tutustutaan naapurustoa esittelevässä runossa. Oletkohan sinä jo tavannut ”paahtoranteiset jättivompatit”, ”moottoroidut mutinamahat” ja ”rapearyttyiset ninjanauriit”?

Krutsin on sanataidekasvattaja ja sen kyllä huomaa. Runot kutsuvat kieputtelemaan kieltä ja kuuntelemaan sen nyansseja, nauramaan sanaleikeille ja keksimään omia.

Esimerkiksi TYLSÄÄÄÄ! -runo koostuu melkein kokonaan is-päätteisiä sanoista. Pehmis, roskis, hiekkis ja monet muut houkuttelevat miettimään, millä sanoilla listaa voisi itse laajentaa.

Krutsin ammentaa useammassa runossa vaikutteita kansanperinteestä.

”Jussin Talo” – tyyppisen ketjurunon aiheena on tämän päivän lasten elämää läheisesti koskettava konsolipelaaminen.

”Olipa kerran taistelupeli” vierii esikuviensa tavoin vinhasti eteenpäin: ”Tässä on isä/joka lepytteli äitiä, joka raivostui pelaajalle, / joka pelasi sitä peliä, jossa pahis taisteli supersankaria vastaan, / joka pelasti herran, joka rakastui rouvaan, / joka työnsi ostoskärryjä, jotka vierivät alamäkeen.”

Aivan lorun lopussa seuraa vielä riemastuttava yllätys: ”Tässä on pikkusisko, joka sammutti pelikonsolin.”

Runojen ja kuvien yhteistyö onkin saumatonta. Ikonen hulluttelee onnistuneesti mittasuhteilla, kuvakulmilla ja perspektiiveillä, mutta erikoisinta on aukeamien nivominen toisiinsa sivulta seuraavalle sivulle etenevällä kuva-aiheella. Edellisen aukeaman oikeassa reunassa näkyvä valtava sinivihreä aalto esimerkiksi muuntuu seuraavalla sivulla samanväriseksi peitoksi. Idea on erinomainen. Se tekee kirjasta poikkeuksellisen yhtenäisen.