Kirjallisuuden Nobelilla vuonna 2015 palkittu Svetlana Aleksijevitš (s. 1948) tietää kohtalokkaiden virheiden kierrätyksen henkilökohtaisesti, kiitos juuriensa Ukrainassa ja Valko-Venäjällä. Hän kirjoittaa ihmisistä totalitaristisen politiikan puristuksessa.

Afganistanin sotaa (1979-1989) käsittelevä Aleksijevitšin romaani Sinkkipojat (1991, laajennettu laitos 2013) on edelleen ajankohtainen. Neuvostoliiton pelätään palanneen mutatoituneena Putinin Venäjässä, ja Afganistan on joutunut takaisin ääri-islamistisen Talibaninkäsiin.

SINKKIPOJAT ON TOSIAAN luokiteltu romaaniksi, vaikka se on dokumentaarista proosaa. Aleksijevitš kiersi sotatoimialueella ja haastatteli Afganistanin traumatisoimia kanssakansalaisiaan. Sinkkipojissa äänen saa kirjava joukko poikia ja tyttöjä, miehiä ja naisia. He kertovat brutaalista Afganistanin sodasta ja sen jälkipyykistä.

Kuten muissa sarjan teoksissa, Sinkkipojissa on vahva pasifistinen ja demokraattinen sanoma. Aleksijevitš kirjoittaa: ”Miksi totalitarismi on aina vaarallista? Se tekee kaikki osallisiksi rikoksiinsa.”

Afganistanin sota käytiin Neuvostoliiton tukeman Afganistanin demokraattisen tasavallan sekä sitä vastustaneiden muslimien ja heimojen välillä. Tuloksena Etelä-Aasian maa raunioitui. Noin 1,3 miljoonasta konfliktissa kuolleesta pääosa oli siviilejä, minkä lisäksi kuutisen miljoonaa joutui pakolaisiksi.

Aleksijevitšon on ansainnut maineensa humaanina kirjailijana. Hän ymmärtää tavallisia ihmisiä, myös rivisotilaita ja rintamaupseereja, mutta ei heidät lihamyllyyn lähettäneitä poliitikkoja. Sinkkipojat, jonka hienosta suomennoksesta vastaa Pauli Tapio, on surullinen ja tärkeä kertomus. Sen raaka rehellisyys tekee vaikutuksen. Lukija tuntee pääsevänsä Afganistanin sodan likaisen totuuden äärelle, mutta samalla tulee pitää mielessä, että suuri osa kirjasta koostuu muistoista, eikä muisti ole välttämättä aukoton.

Virallisissa pötypuheissa neuvostosotilaat kamppailivat sankarillisesti Afganistanissa puolustaen sosialismia. Todellisuus oli monimutkaisempi ja masentavampi, kuten tähän vuoristoiseen ja köyhään maahan lennätetyt puna-armeijan sotilaat, enimmäkseen nuoret pojat, pian huomasivat. Kokemus katkeroitti monet: ”Aavistimme jo, että kun palaamme, meistä tulee kadotettu sukupolvi. Tarpeettomia ihmisiä.” (s. 254)

Sinkkipojat tuo esiin, että vaikka Afganistanissa seikkailivat lähinnä miehet, niin myös naisia lähetettiin sinne esimerkiksi lääkäreiksi.Useimpia lähtijöitä, sekä käskettyjä että vapaaehtoisia, yhdisti yksi ikävä totuus: ”Onnelliset ihmiset eivät lähde tänne.” (s. 213)

Sotiminen on miesten juttu, eikä Aleksijevitš ymmärrä siihen liittyvää raakaa kilpailuhenkisyyttä: ”En pääse eroon tunteesta, että sota on miehisen luonteen jatketta, minulle täysin tavoittamatonta.” Edelleen eräs hänen haastattelemansa nainen miettii, että ”mikä ihmeen pöpö niillä [miehillä] on aivoissa? Aina ne ovat sotimassa…” Myöhemmin Aleksijevitš jyrähtää: ”Miehiltä ei voi rangaistuksetta kerätä pois tätä heidän lempileluaan, sotaa… Se on myytti… Se on muinainen vaisto…”

AFGANISTANIN SOTA oli rikollinen virhe. Neuvostoliitossa puhuttiin tosin ensin pelkästä poliittisesta virheestä. Sinkkipojat – nimi viittaa mainitusta materiaalista tehtyihin kuolleiden sotilaiden arkkuihin – takoo kuitenkin kalloihimme, että Neuvostoliitto syyllistyi Afganistanissa samaan kuin Yhdysvallat Vietnamissa.

Neuvostoliiton perinteitä kunnioittaen Sinkkipojat sai ilmestyessään vuonna 1991 murskaavan vastaanoton kommunistisissa ja sosialistisissa lehdissä. Aleksijevitšiavastaan käytiin jopa oikeutta Minskissä. Kirjailija kertoo näistä ikävistä vaiheista Sinkkipoikien lopussa. Häntä syytettiin muun muassa Afganistanin sodan totuuden vääristelystä ja veteraanien muiston loukkaamisesta. Hän ei sentään joutunut vankilaan, mutta joutui kyllä muuttamaan pois Valko-Venäjältä kokemansa poliittisen vainon takia.

Nöyryyttävästi hävitty Afganistanin sota johti välillisesti Neuvostoliiton romahtamiseen vuonna 1991. Mutta sen kaikki poliittiset ideat eivät ole kuolleet, vaan vain muuttaneet muotoaan. Sillä mitä muutakaan Putinin armeija tekisi tänään Ukrainassa kuin yrittäisi korjata kuvitellut menneet vääryydet?