Haahtelan uskonnollisten romaanien trilogia Adèlen kysymys (2019), Hengittämisen taito (2020) ja Jaakobin portaat (2022) on nyt saanut seurakseen taiteeseen paneutuvan teoskolmikon Yö Whistlerin maalauksessa (2023), Marijan rakkaus (2024) ja Sielunpiirtäjän ilta. Sarjallisuus viehättää. Haahtela käsittelee samoja kysymyksiä hieman eri näkökulmista, mutta ei tarjoa vastauksia, sillä hänen päätavoitteensa on yksinkertaisesti kirjoittaa kauniisti.

TÄNÄ KEVÄÄNÄ ilmestynyt, kaikesta ylimääräisestä riisuttu pienoisromaani Sielunpiirtäjän ilta sijoittuu 1600-luvun Hollantiin. Vanha mestari työstää vielä yhtä maalausta, ja vain luomisen pakko pitää hänet kiinni maallisessa maailmassa. Ennen aikojaan vanhentunut mies tuntee suurta surua. Se nousee hänen kotikaupunkinsa kanavasta kylmänä syksyisenä vetenä ja uhkaa hukuttaa hänet.

Sivumäärältään pieni teos paneutuu rakkauden ja luomisen mysteereihin. Taiteilijaa ja Jumalaa verrataan vanhanaikaisesti toisiinsa. Haahtela on parantumaton romantikko ja hänen romaanilleen valitsema nimi selviää heti sen ensimmäisestä lauseesta: ”Agnes kutsui tällaisia iltoja sielunpiirtäjän illoiksi; kun talvinen sumu leviää pitkin katuja ja kietoo kaupungin pisaroivaan syliinsä.” (s. 7)

Kovia kokenut päähahmo haluaa kuitenkin pysyä uskollisena entiselle vaimolleen, jonka muistoa hän vaalii kuin kallisarvoista aarretta. Menestys, kuten maan ääriin kiirinyt maine hänen kyvyistään, ei merkitse hänelle enää mitään. Hän ei ole kuitenkaan ärsyttävä vanha jäärä, vaan läpeensä hyväntahtoinen mies, jossa ei ole kiduttavista itse-epäilyistään huolimatta ripaustakaan syntiä.

Hän on toisin sanoen juuri sellainen idealisoitu hahmo kuin Haahtelalta sopii odottaa. Sama pätee useimpiin muihin henkilöihin. Sielunpiirtäjän iltaan viritellään jännitettä luomistyöstä, rakkauden pilkahtelusta ja eräästä alkoholisoituneesta suutarista, joka heittää kapuloita rattaisiin. Ihmiset ovat mustavalkoisesti joko hyviä tai pahoja.

Pääpaino on kuitenkin iän tuomaa perspektiiviä omaavan maalarin pohdiskeluissa. Hän hahmottelee viimeistä maalaustaan ja kirjoittaa ylös ajatuksiaan, joita me lukijat saamme nyt lukea Sielunpiirtäjän illasta. Sanat kääntyvät sivu sivulta selvemmin kohti taivasta, ja pois tämänpuoleisista kotkotuksista: ”Ylösnousemus ja kuoleman voittaminen eivät ihmiselle riittäneet, hänen täytyy voittaa myös elämä.” (s. 80)

HAAHTELAN LUKEMINEN lohduttaa, siitäkin hiuolimatta, että hänen romaaniensa tyyli on melko surumielinen. Kuolevaiset katoavat maailmasta, hän muistuttaa, mutta ikuinen elämä on mahdollinen. Hänen hahmonsa uskovat murheistaan huolimatta Jumalaan ja lukija oppii luottamaan Haahtelan lauseeseen. Se on virheetön, joskaan ei kovin persoonallinen, eikä juuri muutu teoksesta toiseen.

Haahtelan kertojissa yhdistyvät rauhallisuus ja haaveilevuus. Täten Sielunpiirtäjän illastakin nauttii eniten ne yhdistävässä mielentilassa. Sen lyhyet, lyyriset luvut kehottavat mietiskelemään, mutta eivät pureudu kovin syvälle. Kyse on pikemminkin aforistisista pyyhkäisyistä: ”Hollanti on ovi joka heiluu tuulessa, vanhan ja uuden välillä. Jokin voima on tulossa esiin, ihminen.” (s. 80)

Haahtelan hellimää tyyliä olisi helppo kritisoida, mutta toisaalta hänen herkkyytensä toimii vastavoimana maailmaa tänäänkin hallitseville koville voimille. Haahtela nostaa taiteen tekemisen ja Jumalan palvelemisen rahan ja vallan haalimisen edelle. Hänen näkemyksiinsä on helppo yhtyä, vaikka ne olisivatkin hyväuskoisia. Miksi emme osaa vieläkään hyväksyä omaa pienuuttamme kosmoksessa?

SIELUNPIIRTÄJÄN ILTA on taidetta, ei elämää, joten siltä ei kannata odottaa rosoista uskottavuutta. Haahtela käsittelee suuria aiheita, kuten rakkautta ja kuolemaa, eikä hänellä jää silmää arjelle – tai sitten siitä kirjoittaminen ei kiinnosta häntä. Hänen tekstinsä kuitenkin miellyttää.

Haahtela herättelee 1600-luvun Hollantia henkiin sopivassa määrässä pieniä yksityiskohtia pudotellen. Hänen romaanissaan häiritsee vähän entisaikaisten henkilöhahmojen tarkastelu nykyisen psykologisen filtterin läpi. Tekijä haluaa ehkä muistuttaa meitä ihmisten perimmäisestä muuttumattomuudesta, mutta lopputulos on hieman epäuskottava ja leijaileva.

Seuraava vastaava romaani lienee kuitenkin jo valmisteilla.