Huumoria voi käyttää myös vallitsevan järjestyksen pönkittäjänä, mistä osoituksena tyhjänpäiväinen viihde, jonka synnyttämän naurun tarkoituksena on paeta kovaa todellisuutta. Ja tietysti vitseillä voidaan alistaa niin köyhiä, naisia kuin värillisiäkin.

Huomiot löytyvät Jarno Hietalahden tänä syksynä ilmestyneestä  kirjasta Huumorin ja naurun filosofia, ja ne myös perustelevat naurun ja huumorin filosofisen relevanssin. Kirjassa paljastuu, että huumori jos jokin on ristiriitainen ja monitahoinen ilmiö, jota on mahdotonta määritellä kattavasti.

Ylemmyysteorian mukaan naurattaja asettuu kohteensa yläpuolelle ja halventaa tätä. Tästä syystä Platon kielsi huumorin kokonaan ihannevaltiossaan.
Yhteensopimattomuusteorian mukaan nauru syntyy kun yhteensopimattomia asioita yhdistetään. Esimerkiksi jotain koomista on siinä, että Donald Trump sanoo edustavansa kansaa eliittiä vastaan mutta on samalla rikkaampi kuin tavalliset kansalaiset yhteensä.

Huojennusteoria näkee huumorin pinnan alla traumoja ja muita vaikeasti kohdattavia asioita, joita huumorin avulla sublimoidaan ja kevennetään. Yhden Freudin kirjan nimi onkin Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan.

Kiintoisa on Frankfurtin koulukunnan näkemys yhteiskunnallisesta huumorista. Koulukunnan mukaan viihteen tehtävänä on taannuttaa ja turruttaa ja kasvattaa vain viihdeteollisuuden taloudellista tulosta. Jopa polliittinen kriittinen huumori kääntyy itseään vastaan, jos se keskittyy yksittäiseen poliitikkoon – ongelmana on koko järjestelmä, ja yksittäisiin edustajiin keskittyminen estää näkemästä kokonaisuutta.

Huumorin ja naurun filosofia -kirja ei filosofiseen ongelmat auki jättävään tyyliin asetu Frankfurtin koulukunnan taakse, vaan pitää sitä vain yhtenä näkökulmana huumorin ristiriitaiseen olemukseen.

Mutta kirjan mukaan huumorissa on aina kyse sosiaalisista suhteista – eihän kukaan kerro vitsejä itselleen –  ja on sitten kontekstista kiinni, mitä merkityksiä vitsit ja muut naurettavat asiat saavat.