Emeritusprofessori Osmo Apunen sai syyskuun lopussa 2022 tutkijankammiossaan valmiiksi yli kuudensadan sivun teoksen Paasikiven pitkä linja – Talvisodan aika. Kohta sen jälkeen eli 16.10.2022 hän siirtyi ajasta iäisyyteen

Suomen ulkopolitiikan tutkimuksen grand old man puhuu meille vielä kerran SKS:n postuumisti tänä keväänä julkaiseman teoksen kautta. Sen teema on nykyisessä maailmantilanteessa enemmän kuin ajankohtainen.

Juuri Osmo Apunen on se henkilö, jonka työn tuloksena 1961 perustettiin Ulkopoliittinen instituutti, jonka tutkijat ovat tässä ajassa harva se televisiossa ilta avaamassa meille maailman tapahtumia.

Eläkkeelle jäätyään Apunen julkaisi muun muassa 2005 Paasikivi-Seuran historian Linjamiehet.

Postuumisti julkaistu Apusen ”testamentti” on kiinnostavaa luettava historian harrastajille, vaikka mikään varsinainen kansanpainos tiiliskivimäinen järkäle ei ole.

EUROOPAN TILANNE huoletti J. K. Paasikiveä hänen toimiessaan Suomen Tukholman suurlähettiläänä 1936 – 1939. Ruotsin pääkaupunkiin sijoitettu edustusto oli Suomelle tärkein ja sen tehtävä oli annettu kokeneelle ulkopolitiikan osaajalle.

Paasikivi näki aitiopaikalta, kun Euroopan kansainvälisen politiikan säännöt heitettiin roskakoriin. Monet merkit viittasivat siihen, että oltiin matkalla kohti isoa sotaa. Vuosina 1934-1941 Paasikivi otti osaa Suomen ylimmän johdon salaisiin keskusteluihin ja oli hyvin informoitu pyrkimyksistä pitää maa suurvaltakonfliktin ulkopuolella.

Paasikiven valtiomiesuraa 1930-luvun lopusta aina presidenttikauden loppuun 1956 rytmittivät hänen matkansa Moskovaan. Ensimmäistä kertaa hän matkusti Kremliin lokakuussa 1939 ja päätti uransa syyskuussa 1955 ainoaan Venäjän matkaan, josta hän palasi tyytyväisenä. Iloon oli syytä, sillä kynä korjasi sen minkä miekka oli repinyt, kun Neuvostoliitto palautti Porkkalan ennen vuokra-ajan loppua takaisin Suomelle.

Apusen teoksessa kuvataan tarkasti seitsemän tapaamista syksyllä 1939 Moskovassa, joista kuudessa oli mukana itse Stalin. Viimeisellä talvisodan alkamista edeltäneellä kerralla suomalaiset tapasivat vain ulkoministeri Molotovin.

Stalinin läsnäolo sai Paasikiven luulemaan, että Suomella oli jonkinlainen erityisasema Neuvostoliiton silmissä. Tämä johti olettamaan, että neuvotteluvaraa oli enemmän kuin olikaan. Vasta toimiessaan välirauhan aikana Suomen Moskovan lähettiläänä Paasikivi ymmärsi, että Stalin oli mukana Molotov-Rippentrop sopimuksen takia vahtimassa, ettei Saksaa ärsytettäisi ja Neuvostoliitto saisi sen mitä salaisessa lisäpöytäkirjassa oli luvattu. Suomi oli vain suurvaltojen pelinappula.

Ajatusta, että Stalin oli jotenkin erityisen suopea Suomea kohtaan Paasikivi elätteli myöhemminkin. Näin ajatteli ilmeisesti myös silloinen pääministeri Urho Kekkonen. Stalinin kuoltua maaliskuussa 1953 Kekkonen sivuutti puheessaan sodat sivulauseena ja korosti neuvostojohtajan ”suopeutta ja jalomielisyyttä” Suomea kohtaan.

APUSEN TESTAMENTTITEOKSEN ehkä mielenkiintoisempia kohtia ovat hänen vertailunsa Paasikiven ajan ja nykyajan välillä.

Apusen näkemyksen mukaan Krimin miehityksen kautta vuonna 2014 Venäjä lähti hakemaan isoa muutosta vakiintuneeseen kansainväliseen järjestykseen samaan tapaan kuin Stalin ja Hitler vuonna 1939. Lokakuun 1917 vallankumouksen ja sisällissodan heikentämästä Venäjästä oli tullut 1930-luvun loppuun mennessä sotilaallinen suurvalta Stalinin omaan upseeristoon kohdistamista puhdistuksista huolimatta.

Samanlainen kehitys on nähty meidän aikanamme, kun Venäjä on Neuvostoliiton raunioilta vahvistunut sotilaallisesti niin, että se on taas lähtenyt valloittamaan naapurimaitaan. Se, että riittääkö Venäjän sotilaallinen voima länsimaiden tukeman Ukrainan valtaamiseen näyttää kuitenkin epätodennäköiseltä.