Pyörää ei keksitä uudelleen, vaan tämänkin Statovcin romaanin teemoja ovat hauras identiteetti, unelmien toteutumattomuus ja oman paikan etsiminen julmassa maailmassa. Bolla sijoittuu jälleen enimmäkseen Balkanille, mistä tekijän perhe on kotoisin, mutta avautuu laajemmaksi ruumiinavaukseksi henkilöittensä sisäisestä maantieteestä.

Pyhä yhdessäolo
Statovcin teoksissa erilaisuus on sekä hyväksyttävää että kaunista, mikä sekin selittää niiden suosiota rajojemme ulkopuolella. Ne rakentavat siltaa perinteisen kertomakirjallisuuden ja kokeellisen rakenteiden rikki repimisen välille.

Bollassa kaksi homomiestä, melkoisen erilaisista kulttuureista kotoisin olevat albaani ja serbi, kohtaavat ja rakastuvat. Vuosi on 1995. Jugoslavian hajoamisesta soditaan, eivätkä alueen tilkkutäkkimäisesti ripotellut kansat tule toimeen keskenään.
Ymmärtämättömyys on yleistä. Elämästä tulee pakenemista ja vainoharhaista pelkoa siitä, että muut näkevät lävitsesi ja tietävät salaisuutesi: ”Kävelemme kahvilan terassilta kadulle, ja yhtäkkiä olen peloissani, sillä minusta tuntuu kuin koko kaupunki kuulisi ajatukseni, tietäisi minne olemme menossa ja miksi.” (s. 28)

Romaanin kieli on poikkeuksellisen hiottua. Kirja on täynnä ilahduttavia yksityiskohtia, kuten pallovalaisimen kuvaaminen huoneeseen virvelöidyksi kuuksi. Hienon kielen takia kertomuksen illuusiolle on helppo antautua. Etenkin kiteytykset ovat vaikuttavia: ”Voiko ihminen kaivata sitä mistä ei tiedä?”

Teos kärsii hieman peittelemättömästä nostalgisuudestaan ja jokseenkin pateettisesta tyylistään. Mahdottomasta rakkaudesta lienee tosin vaikea olla kirjoittamatta toisin. Kertojina vuorotellen toimivat päähahmot eivät löydä täyttymystä, koska todellisuus asettuu julmasti heidän väliinsä.

Pieniä esteettisiä kompasteluja lukuun ottamatta Bolla on parasta Suomessa vuosiin julkaistua proosaa. Pajtim Statovcin luonnollinen lahjakkuus ja pikkutarkka kustannustoimitus lyövät kättä tässä runollisen ja arkisen välillä saumattomasti liikkuvassa romaanissa: ”Jospa olisikin niin, kysyn itseltäni toisinaan, ettei häntä koskaan ollutkaan, että hän oli taivas jonka rakensin, jumala palavan metsän keskellä.”

Maahanmuutosta kirjassa esitetään provosoiva näkemys, että sitä motivoivat ennen kaikkea turvallisuus ja raha. Perhe halutaan pitää turvassa, eivätkä kotimaa ja isänmaallisuus tässä yhtälössä paljoa paina. Kielletty rakkaus avaa puolestaan portin parempaan toiseen maailmaan, jossa arkinen yksinäisyys jää toiseksi pyhälle yhdessäololle.

Ikävä kyllä realiteetit ovat unelmia voimakkaampia ja murskaavat painollaan herkät haaveilijat. Bollassa on lämpöä, mutta sen yleissävy on jopa traagisempi kuin Kissani Jugoslaviassa tai Tiranan sydämessä. Sitä ei ole tarkoitettu eheyttäväksi tarinaksi vaikeuksien kääntämisestä voitoksi.

Teoksessa Jugoslavian väkivaltaista hajoamista seuraa pidempi ja pahempi selviytymissota, yritys pitää itsensä järjissään ja rakentaa savuaville raunioille jonkinlainen elämä. Se ahdistaa monesta syystä: ”Oli aika, jolloin miehet ampuivat toisensa, jos he varastivat toisiltaan, mietin, mutta se aika on takanapäin, enkä ole varma onko se enemmän hyvä vai huono asia.”

Musta ja valkoinen

Hyvä ja paha elävät ihmisessä rinnakkain. Käsitys vahvistuu tutustuessa Bollan hahmoihin, joista etenkin eniten huomiota saavat ovat vaikuttavan inhimillisiä ja kokonaisia. He eivät ole pyhimyksiä tai paholaisia, vaan mahdottomaan tilanteeseen ajautuneita rikkinäisiä sieluja.

Heille ei käy onnellisesti, ellei pelkkää eloonjäämistä pidä riittävänä palkintona koetuista kärsimyksistä.

Miten paljon kannattaa haaveilla? Entä onko maailmalla velvollisuus täyttää toiveemme? Statovcin romaanin vastaus näihin kipeisiin kysymyksiin on pessimistinen. Siinä kaikki eivät todellakaan ansaitse kaikkea ja unelmien toteutumisessa on usein kyse pelkästä sattumasta.

Arjen epätäydellisyydessä piehtarointi on  Statovcin vakioaiheita. Hän vaatii meitä ymmärtämään toisiamme, sillä jokainen kärsii omalla tavallaan ja kaipaa läheisyyden lämpöä.
Korkealle kurottava Bolla on elokuva- ja näytelmäsovitusten, käännössopimusten ja Finlandia-palkinnon arvoinen. Toisaalta siinä ei ole Kissani Jugoslaviaan tai Tiranan sydämeen verrattuna täydellistettyä kieltä lukuun ottamatta paljoa uutta. Statovci tietää vahvuutensa. Bolla-romaanin heikko kohta on ennalta-arvattavuudessa, mutta kaikkinensa se on hieno kirja, kirjailijan paras.

Pajtim Statovci kertoo romaanistaan ensi viikon lopulla järjestettävillä Helsingin kirjamessuilla la 26.10. klo 15 Senaatintori-lavalla ja samana päivänä klo 16.30  lukupiirissä Lonna-salissa.