Palkintolautakunnat ovat Rimmiseen mieltyneet. Esikoisproosateos Pussikaljaromaani (2004) sai Kalevi Jäntin palkinnon ja Nenäpäivä seppelöitiin Finlandialla vuonna 2010. Uusi Jos se näyttää siltä nousi sekin Finlandia-ehdokkaaksi, tosin hieman yllättäen, sillä se ei juurikaan ollut esillä ennakkospekulaatioissa..

Rimminen jatkaa edellisten teostensa kaavalla, josta oikeastaan vain minimalistinen Pölkky (2007) selvästi poikkesi. Massat eivät ole häneen palkinnoista ja tavaramerkkityylistä huolimatta täysin hullaantuneet, eikä hän myy yhtä paljon kuin Jari Tervon tai Kari Hotakaisen kaltaiset tekijät.

Hahmot möykkyinä

Jos se näyttää siltä on tuttua ja turvallista Mikko Rimmistä. Tähän tunnistettavuuteen monet sanataiteilijat turhaan pyrkivät. Tietynlaisen tekstin tehtaileminen johtaa kuitenkin helposti maneereihin, joihin  Rimmisellä kuuluu hänen kertojiensa tapa pitää henkilöitä eräänlaisina käsittämättöminä möykkyinä, joista ei ota tolkkua. Niin nytkin: ”On hyvin vaikea edes arvailla, miksi sinun pitää olla noin hankala ja omituinen.” (s. 16)

Kirjassa päähahmoa puhutellaan rennon rimmismäisesti. Jutustelussa on silti pieni suorittamisen maku, kiitos jatkuvan kekseliäisyyden tavoittelun ja pyrkimyksen venyttää kieli äärimmilleen. Sivuilla kohdataan Lyysälä-niminen vanha ja elämään kyllästynyt mies, jolla on luurankoja kaapissaan. Hänellä on vaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa ja hänen hermostuneisuutensa on ilmeisen parantumatonta.

Harva pystyy taivuttamaan nykysuomen niin vaivattomasti omiin notkeisiin tarpeisiinsa kuin Rimminen. Sulavan sanailun ja päähenkilön jähmeyden välinen ristiriita kannattelee tätäkin hänen romaaniaan ja tekee siitä arvokkaan. Kukaan muu voisi meillä tuskin kirjoittaa ”arvaamattomasti vaappuvasta yrmystä heilurista” tai ”kastikemaisesta pimeydestä”,  ja olla vakuuttava.

Tuoreen romaanin tapahtumia lienee tässä turha selittää. Keskittyminen on muualla, vastustamattoman sympaattisessa lauseessa ja arjen hirtehisessä epätoivossa. Kaiken jahkailun keskellä toivoo maailmanloppua tai vastaavaa katastrofia, joka sysäisisi paikoillaan polkevan teoksen liikkeeseen. Mutta niin ei käy, vaan matelu jatkuu tämänkin Rimmisen kirjan loppuun asti.

Maailma kielenä

Mikko Rimmisen koko tähänastisesta proosasta voi tulla mieleen Volter Kilven hitaan kertomakirjallisuuden klassikko Alastalon salissa (1933). Jos se näyttää siltä etenee Kilven tiiliskiveä määrätietoisemmin, mutta myös Rimminen jää tarinoidessaan mielellään kiinni yhdentekevyyksiin, kuten hahmojensa hourailuihin, ja jämähtää niihin useiden sivujen ajaksi.

Rimmisellä sekä ihmiset että heidän ajatuksensa jäävät tarkoituksella sekaviksi. Hän on kiinnostuneempi mielemme kaoottisuudesta kuin tiukasta realismista. Jos se näyttää siltä on vain reilun 230 sivun mittainen, mutta voisi jatkua loputtomiin, hienosti yhdisteltyjen sanojen sarjana.

Lopulta Rimmisen kiihkeää mielikuvitusta voi vain ihailla. Että joku saakin näin vähästä näin paljon irti. Vain totaalinen tylsimys voisi olla hämmästelemättä fantastista kuvitelmaa, jossa ”ikiyössä vaanisi joku päivystävä sarjamurhaaja, sarvekas riihipiru tai vuosisatoja paastonnut, ihmislihan äkillisestä tuoksusta hullaantunut hyytelöentiteetti.” (s. 175)

Finlandia-raati totesi Jos se näyttää siltä -perusteluissaan seuraavaa: ”Kirjasta tekee poikkeuksellisen sen erikoinen kertojaratkaisu, uudissanojen keksiminen, onnistuneiden adjektiivien viljely sekä hulvaton kielellä iloittelu, joka ei hellitä hetkeksikään.” Kiteytyksiin on helppo yhtyä. Rimmisen neuroottisuus väsyttää, mutta hänen teknistä taituruuttaan ei voi epäillä.

Jos se näyttää siltä on hassuttelustaan huolimatta surullinen kuvaus menneisyyden raskaasta painosta ja vaikenemisesta, johon aika jokaisen meistä ajaa. Lyysälän menettäessä otteensa kertoja luovuttaa hänen suhteensa. Samalla kiteytetään teoksen teemat: ”Pelkkä täydellinen avuttomuus sen tosiasian äärellä, ettei muistiin voi enää luottaa, olisi kai jo aivan kylliksi, mutta nyt et enää äkkiä tiedä mitä todellisuudelle on tapahtunut, sen kulkusuunnalle, että mihin kohtaan aikaa olet yhtäkkiä paiskautunut, että voiko siinä nyt luottaa enää ainoaankaan käsitykseensä maailmaan varisteltujen tapahtumien järjestyksestä ja toteumista.” (s. 136)