Anu Partasen notkeakieliset suomennokset ovat kokoelmassa kaikki uusia, ja tuovat suomalaisten lukijoiden ulottuville viimein Borgesin kaikessa leikillisyydessään, mielikuvituksellisuudessaan ja arvoituksellisuudessaan.

Borgesilta on suomennettu aiemmin muun muassa Haarautuvien polkujen puutarha (joka ilmestyi meillä vuonna 1969), Hiekkakirja (2003) ja Kuvitteellisten olentojen kirja (2009). Ne ovat kuitenkin pelkkiä makupaloja verrattuna pääruokaan eli Kertomuksiin. Päällekkäisyyksiä esiintyy, mutta Partanen on kääntänyt esimerkiksi Hiekkakirjan uudestaan, omalle tyylilleen sopivammaksi.

Kertomukset etenee kronologisesti alkaen myös muun muassa runoja kirjoittaneen Borgesin esikoisnovellikokoelmasta Kunniattomuuden yleinen historia (1935) ja päättyen satoja sivuja myöhemmin teokseen Shakespearen muisti (1983). Borges sokeutui kokonaan viisikymppisenä, mutta vaiva ei vaientanut häntä, vaan hän jatkoi kirjoittamista vanhoille päivilleen asti.

Itse Nobelia hänelle ei kuitenkaan myönnetty. Virhe ei johtunut hänen tekstiensä laadusta, joten syynä lienevät hänen tuuliviirimäiset poliittiset mielipiteensä. Borges tunnustautui muun muassa konservatiiviksi, mikä on hänen tuotantonsa hulluttelevuuden huomioiden melko kummallista.

Se ei tee hänestä huonompaa kirjailijaa. Borges ei onneksi juuri harrastanut yhteiskunnallista kommentointia, sillä hänen vahvuutensa olivat muualla, lähinnä metafyysisessä hämmennyksessä. Hän syventyi olemassaolon, kirjallisuuden ja universumin mysteereihin.

Monet Borgesin novelleista ovat sen verran lyhyitä ja luonnosmaisia, että niitä olisi ehkä sopivampi nimittää proosalastuiksi. Borges kirjoittaa runollisella, miellyttävällä kielellä, ja paneutuu kiinnostuksen kohteisiinsa, kuten labyrintteihin. Hän tuntuu sekä nauttivan että kärsivän eksymisen mahdollisuudesta.

Kerronta pysyy lämpönsä ja innokkuutensa takia jopa kiihottavana. Se suo samanlaisen kunnioituksen esimerkiksi taiteelle, historialle, mytologioille ja uskonnoille. Niiden pauloihin joutuvat henkilöhahmot eivät ole yksiselitteisesti hyviä tai pahoja, ei edes eräs paatunut natsi.

Borgesin luova leikillisyys on omaa luokkaansa. Häntä on luonnehdittu muun muassa surrealistiksi ja fantasiakirjailijaksi, mutta tarkempaa olisi sanoa, että hän liikkuu vallattomasti lajityypistä toiseen, eikä murehdi turhia. Hän kieltää esimerkiksi moraalisen vastuunsa: ”Tarinani on tarkoitettu, kuten Tuhannen ja yhden yön kertomukset, viihdyttämään tai liikuttamaan, eivät vakuuttamaan.” (s. 493-494)

Toisin kuin vaikkapa kuivemmassa suomalaisessa fiktiossa, Borgesin proosassa ei ole lainkaan tavatonta esimerkiksi kohdata oma kopionsa tai päätyä keskelle muita yliluonnollisia tapahtumia. Lyhyt ilmaisumuoto sopii pitkää paremmin hänen ylivilkkaalle mielikuvitukselleen. Kuten hän itse huomauttaa: ”On työlästä ja kuluttavaa hulluutta kirjoittaa paksuja kirjoja, paisuttaa viiteensataan sivuun ajatusta, joka on mahdollista selostaa suullisesti ja tyhjentävästi parissa minuutissa.” (s. 102)

Paahtava esikoinen Kunniattomuuden yleinen historia on vielä vähän hapuileva, mutta sitä seuranneessa Haarautuvien polkujen puutarhassa (1941) Borges löysi jo oman itsevarman äänensä, kuten tällaiset lausahdukset: ”Ei ole sellaista älyllistä harjoitusta, joka ei loppujen lopuksi olisi hyödytön.” (s. 142)

KIRJAILIJA PAKKOMIELTEISIIN lukeutuvat kaksoisolentojen lisäksi etenkin labyrintit ja kirjastot. Niiden loputon käsittely johtaa toisteisuuteen, mutta Kertomuksia ei olekaan tarkoitettu ahmittavaksi, vaan herkuteltavaksi pienissä erissä.

Borges ei yritä vakuuttaa lukijaa kaikkitietävyydestään, vaan kirjoittaa vain poukkoilevan mielensä sisältöä puhtaaksi sitä liikaa sensuroimatta. Ollaan maailmankirjallisuuden ikuisesti keskeneräisessä ja yhä korkeammalle nousevassa Baabelin tornissa. Se on täynnä mahdollisuuksia.

Borgesin maaginen realismi viitoitti tietä muun muassa Gabriel García Márquezin tyylille ja hänen maailmanmenestykselleen. Osa argentiinalaisen novelleista on luonnosmaisempia, osa täsmentyneempiä. Jos yllätyksellisyys kiehtoo, Kertomuksiin syventyminen on yksiselitteisesti nautinto. Maanläheisempään menoon mieltyneiden kannattaa sen sijaan tarttua vaikkapa Antti Hyryn kirjoihin.

Jäin kaipaamaan Borges-novellijärkäleessä vain yhtä asiaa – Teos-kustantamon laadukkaan Baabel-suomennossarjan tavaramerkkeihin kuuluvia kunnon jälkisanoja. Mutta huipputyötä tehneeltä Anu Partaselta ei ilmeisesti enää sellaisia irronnut vuosia kestäneen käännössavotan jälkeen. Kaikkea ei voi saada.