Puhe on tietysti nuortaistolaisuudesta. Taidetta harrastava radikaaliteini Riikka Tanner meni porukan mukana 20-vuotiaana liikkeeseen. Hän piti marxismi-leninismin opintopiiriä metallimiehille ja elokuvatyöntekijöille, ja toimi kaaderina muun muassa Rauhanpuolustajissa, Suomi-Kuuba-seurassa ja Helsingin laulufestivaaleilla.

Suomalaiset nuorleninistit elivät Tannerin mukaan kaksinaismoraalissa: vallankumouksellinen moraali tuli elämäntavaksi ja syrjäytti henkilökohtaisen itsenäisyyden ja ajattelun. Hän tiivistää: ”Yhtenäisyyden ja joukkovoiman tehoon vedoten pystyin toimimaan omien tietojeni ja tunteitteni vastaisesti.”

Hänen tilityksensä paljastaa, miten painostavaa nuortaistolaisuus oli ja miten tuskalliseksi kävi eroaminen pyhien yhteydestä. ”Meikäläiset” oli oikeaoppisuutta vahtiva totalitaarinen lahko, jossa fanaatikot kyttäsivät ajatuksia, sanoja ja tekoja. Ihmisiä parjattiin ja tehtiin mustia listoja. Epädemokraattisuus näkyi ”johtavien tovereitten” vainoharhaisissa päätöksissä.

Taistolaisuutta on vähätellen pidetty historiallisesti lyhyenä ja tuskin vaikutusvaltaisena liikkeenä. Sen jyrääminen ja järjestögangsterismi on kuitenkin jättänyt paljon komplekseja ja moraalista pohdintaa siinä kuin aktiivista unohtamista ja tosiasioitten kiistämistäkin. Tannerin kirja on rohkea dokumentti erikoisesta mentaliteetista älymystömme historiassa.

Ajattelua hallitsi suomettumisen kieli ja liturgia. KGB:n kontrolloima Rauhanpuolustajat valikoi anti-imperialistisen aktivismin kohteet. Nuorleninistit asettuivat kyselemättä Neuvostoliiton äänitorviksi kylmän sodan rintamassa. Jälkeenpäin on moni ihmetellyt, miten sokeasti toisteli kangistuneen ideologian kaavoja.

Aate paljastui mädännäiseksi ja valheelliseksi, kun Tanner uskaltautui ajattelemaan. Hän kiinnostui pettureista eli aatteesta loikanneista. Solženitsynin ja Nadežda Mandelstamin muistelmien sekä Artur Londonin Tunnustuksen lisäksi löytyi kotimaasta Aira Sinervon Koskessa kolisten ja Esa Adrianin Heinäsirkka kulkee kankeasti. Tanner kirjaa: ”Vähittäinen irtautumiseni marxilaisleninistisestä aatepuurosta ja väestä on elämäni ehdoton ja valoisin avainkokemus.”

NEUVOSTOIDEOLOGIAA puretaan artikkelissa ”Neuvostoliitossa ei ollut neuvostovaltaa”, joka kertoo yksityiskohtaisesti, miten Lokakuun suuri vallankumous oli tosiasiallisesti vallankaappaus, joka siirtyi heti yhden puolueen väkivaltaiseen diktatuuriin, valtioterroristiseen leninismiin. Turhaan ei Lenin ei määritellyt itseään jakobiinilaiseksi sosiaalidemokraatiksi.

Taistolaiset saivat vahvan jalansijan eräissä taideoppilaitoksissa ja teattereissa. Heidän mielipideterroristaan on paljon aikalaistodistuksia. Teatterikoulullakin oli 1970-luvulla ”maanalainen” taistolainen johtoporukka, joka koostui eräistä osastonjohtajista ja opettajista.

VARSINAINEN LÖYTÖ on artikkeli ”Viimeinen menševikki Paul Olberg – Venäjän 1917 häviäjän kertomus”. Olberg julkaisi 1940 kirjan Rysslands nya imperialism, jossa hän kuvasi suorasukaisesti Neuvostoliittoa ja sen laajentumispolitiikkaa. Hän analysoi talvisotaa ja siteeraa jopa Nehrua, jonka mukaan hyökkäämällä Suomeen Neuvostoliitto liittyi roistovaltioiden joukkoon.

Riikka Tannerin isoisä Väinö toi Olbergin kirjan Tukholmasta ja isoäiti Linda luki sitä kuumeisesti jouluna 1940. Väinö Tanner tunsi Paul kirjoittajan Sosialistisen Internationaalin kokouksista 1930-luvulta.

Tsaari-Venäjällä Latviassa syntynyt Olberg levitti nuorena marxilaisia pamfletteja ja joutui vankilaan. Hän oli juutalaisen työväenliiton Bundin jäsen ja sittemmin poliittinen pakolainen ja aktiivinen sosialidemokraatti, Venäjään, Puolaan ja muihin Itä-Euroopan maihin erikoistunut toimittaja, vanhemmiten Tukholman juutalaisen seurakunnan jäsen. Yli 60 vuotta hän kirjoitti kymmeniin eurooppalaisiin ja muutamiin Yhdysvaltojen jiddišinkielisiin lehtiin.

Syyskuussa 1918 Olberg kirjoitti ruotsalaiseen Social-Demokratenin jutun, jossa osoitti, että bolševikkien politiikka on terroristista, korruptoitunutta ja kaaosta suosivaa. 1923 hän totesi, että Neuvosto-Venäjän politiikka ei voi kutsua sosialistiseksi eikä demokraattiseksi. Nämän artikkelit auttoivat suuresti muun muassa Ruotsin ensimmäistä sosialidemokraattista pääministeriä Hjalmar Brantingia määrittelemään suhteensa bolševismiin.

Lokakuun vallankumouksen jälkeen Olberg asui Berliinissä, kunnes 1933 siirtyi pakolaiseksi Ruotsiin. Hän julkaisi kirjan ”Tragedin Balticum”, jossa osoitti, että kommunismi on imperialistisen vallankäytön ja terrorin instrumentti, vaikka tosiasiat kätketäänkin uskomattoman retoriikan alle.

Linda ja Väinö Tanner tapasivat kotonaan helmikuussa 1963 kirjailija Matti Kurjensaaren ja Arvo Poika Tuomisen. Kurjensari ihmetteli, kun Linda puhui Olbergista ja sanoi, että Neuvostoliitto oli valloittanut jo kaikki tsaari-Venäjän alueet.

Väinö oli haastattelussa itävaltalaiselle lehdelle kehdannut sanoa, että talvisota oli Neuvostoliiton hyökkäys, joka aiheutti myös jatkosodan. Kurjensaari ja Tuominen tulivat Tannerien kotiin moittimaan Väinöä veneen keikuttamisesta ilmeisesti jonkun SDP:n ulkopoliittista muutosta ajavan tahon pyynnöstä. Tämä ei perunut sanojaan, mutta valitti haastattelun sosialidemokraattiselle puolueelle aiheuttamia ongelmia.

Olbergin toiminta osoittaa, että Venäjällä oli muitakin mahdollisuuksia kuin bolševismi. Tosin patriarkaalisen talonpoikaiston mentaliteetin hallitsemassa maassa työväenliikkeen mahdollisuudet ovat aina olleet heikot.

Olberg tunnettiin Suomessa. Työväenliikkeen kirjastossa on hänen kirjastaan kappale, jossa on omistus: ”Partisekreterare Leskinen med hjärtliga hälsningar. Stockholm den 5.10.1951”.

Vanhat toverit kyllä tietävät.