Suomen ilkeimmäksi mieheksi kutsuttu Jyrki Lehtola (s. 1963) on uusissa esseissään saman asian, eli narsismin ja sen kritisoimisen, äärellä. Tunteista on Lehtolan esseetrilogian toinen osa. Tesla metsässä -aloituksessa (2019) ruoskittiin viihdyttävästi pikkusieluisuutta ja jatko-osassa lisätään kierroksia.

Kolumnistinakin pelkoa, inhoa ja ihastustakin herättänyt Lehtola ei pidä ylitunteellisesta nykyajasta. Helposti loukkaantuvat ovat äänekkäimpiä ja heidän marmatustaan joutuu kuuntelemaan jatkuvasti, kiitos perinteisen median viihteellistymisen ja valtaa kahmineen sosiaalisen median.

Järjen ääni

Jyrki Lehtola taitaa satiirin, ja hänen provokaatioitaan tarvitaan ajassa, jossa itsekkyys on muodissa. Jos kaikki vain hymistelevät ja ovat kaikesta samaa mieltä, kulttuurista tulee henkinen erämaa.

Mitä monet meistä ovat? Lapsellisia tyyppejä, jotka raivaavat itselleen tilaa loukkaantumalla, kertomalla loukkaantumisestaan julkisesti ja vaatimalla loukkaajalta julkista anteeksipyyntöä.

Meistä on tullut sietämättömiä vätyksiä, joille on tärkeää esittää elävänsä tapahtumarikasta ja älyllisesti säkenöivää elämää. Periaatteessa tapahtunut muutos on ollut hyvä: ennen tunteista vaiettiin ja nyt niistä puhutaan avoimesti. Säädyllisyys unohtui vain matkan varrella. Lehtolan mukaan yksilö odottaa kaiken vastaavan ”omiin toiveisiin, omiin identiteetteihin, omiin tarpeisiin, omiin haluihin”  ja ehkä niihin tunteisiinkin.

Suomen Kuvalehdessä kiteytettiin, että Lehtola ilveilee, ei ilkeile. Hän profiloituu järjen ääneksi, mieheksi joka näkee selkeästi ja puhuu suunsa puhtaaksi. Joskus hän menee esseissään siitä missä aita on matalin, kuten verratessaan oikeamielisiä natseihin, mutta hän löytää silti tarkasti nykyajan naurettavuudet ja pilkkaa niitä.

Sitä paitsi hänellä on huumorintajua. Lehtolan jutuille nauraa ääneen. Näin hän esimerkiksi kirjoittaa niin sanotuista vähäosaisista ehdottamassa parannuksia Helsinkiin: ”Oulunkylän liikuntapuisto oli muuttunut helvetin esikartanoksi, koska sieltä puuttuivat trampoliinit… Lauttasaaren köyhälistö kaipasi kipeästi uimalaituria Vattuniemeen… Uutelan ulkoilualue ei ollut kyllin viihtyisä… ARABIAN LIIKUNTAPUISTOSSA ON VAIN HIEKKAKENTTÄ.”

Järjen jälkeisessä ajassa

Tunteista-kirjan kansi on suunnittelultaan ruma. Siinä on itkevä tyttö vaaleanpunaisella taustalla. Sanoma tulee kyllä selväksi: me aikuiset emme saisi kuvitella, että saamme jalkaa polkemalla tahtomme läpi.

Esseiden painajaismaailmassa tunteesta on tehty laki. Elämme totuuden jälkeisessä ajassa, jossa tunteilla metsästetään nettiklikkejä. Totuus löytyy verkosta: ”Kun Notre-Dame paloi, tuhannet sometunnelmoijat juoksivat vinteille, pilveen ja kovalevyille etsimään valokuvaa itsestään Notre-Damen edessä herpekseen huipentuneelta interrail-matkaltaan.” (s. 228)

Jyrki Lehtolan teoksen kehnointa antia ovat kasvatusta käsittelevät siirtymätekstit, joissa otetaan laiskasti kantaa maailman hunningolle menoon. Lehtola ottaa niissä rooleja, joiden pitäisi periaatteessa mahdollistaa meneminen pidemmälle ja syvemmälle, mutta niin ei aina tapahdu.

Kirjan varsinaiset esseet ovat vakuuttavampia. Asian ytimeen päästään alun perin Imagessa julkaistussa koronatekstissä. Siinä ilmoitetaan, että viimeistään pandemia osoitti meidän olevan toistemme kopioita itsekkyydessämme ja halussamme nauttia: ”Te olette kaikki millenniaaleja, boomereita, X-, Y- tai Z-sukupolvea, ei teissä ole muuta eroa kuin, että millenniaalien kohdalla vihdoin luovutettiin ja narsismi poistettiin mielensairautena USA:n tautiluokituksista. Te olette Sukupolvi Miks-mä?.” (s. 278)

Lehtola argumentoi vakuuttavasti, että kaikki tunteet eivät ole pyhiä, vaan osa niistä on ”itsesääliä, huomionhakuisuutta, vahingollista projisointia, kalastelua, itselleen valehtelua, harhoja.” Sitä paitsi maapallo jatkaa pyörimistään ilman ihmisiäkin, sillä me emme ole niin tärkeitä kuin luulemme.