Jo Rankkalan lapsuusmiljöö on poikkeuksellinen. Hän kasvoi Konnunsuon vankilavirkailijan perheessä. Sanansa mukaan hän kehittyi naiseksi vankien nälkäiset katseet vartalollaan. Seksuaalinen motiivi ei ole satunnainen, teos on suuressa määrin Rankkalan eroottisuuden historiaa. Hän poikkesi aikakautensa tiukoista normeista. Hän ei kaivannut avioliittoa eikä muitakaan naista orjuuttavia käytänteitä. Miehiä hän otti ja jätti, mikä kuului maskuliiniseen kulttuuriin. Hän oli niitä uranuurtajanaisia, jotka 1960-luvun seiväsmatkojen imussa lensivät Italiaan ja Espanjaan, koska siellä oli hyviä rakastelijoita. Marbellan sankari kantaa hänet seipäässään playalta Välimereen.

Lavoilta eetteriin

Ennen sotaa ja sen aikana Rankkala kierteli maaseututeattereita ja kävi Eino Salmelaisen teatterikurssin, mutta Köngäs alkaa kerrontansa siitä, kun Rankkala tapaa Radioteatterin päällikön Olavi Paavolaisen tarjoutuen tekstien suomentajaksi ja sovittajaksi osatessaan englantia ja ranskaa. Siitä yhteistyö alkaa, myöhemmin myös suhde. Ennen pitkää Rankkala vakinaistetaan. Sitä ennen hän on ehtinyt näytellä SKDL:oa lähellä olleessa Suomen Työväen Teatterissa. Vaikka se esitti Bert Brechtiäkin, teatteriteoria oli stanislavskilainen, minkä Rankkalakin omaksui. Köngäs ei ole tehnyt taustatyötä ihan tarkkaan puhuesaan Helsingin työväenteatterista, mikä oli sosialidemokraattivetoinen.

Näyttämönsä kautta Rankkala ui sisään kansandemokraattisiin sivistyneistöpiireihin liittyen kirjailija- ja taiteilijaryhmä Kiilaan. Hänen parhaita ystäviään olivat näyttelijäkollegat Ilmi Parkkari, Raoul Palmgrenin vaimo, ja Ritva Arvelo, joka myös oli kasvanut vankilaympäristössä. 1940-50-luvun taitteessa minäkertoja seuraa Parkkarin kautta Palmgrenin taistelua kommunistien saneluvaltaa vastaan Vapaan Sanan päätoimittajana. Lopulta konflikti vie Palmgrenin eroon SKP:sta ja erottamiseen päätoimittajuudesta. Tämä saa entisen lotan vieraantumaan vasemmistosta.

Rankkala ja Arvelo ohjasivat yhdessä Suomen Työväen Teatteriin Maria Jotunin Miehen kylkiluun 1955. Varmaan näistä vapaista vankilatytöistä oli hauskaa ironisoida naisen aidattua tilaa avioliiton laskelmissa.

Januksen kasvot: hurmio ja inho

Romaanin pääpaino on minän suhteessa Janukseksi kutsumaansa Paavolaiseen. Roomalainen ovien jumala kaksine kasvoineen ilmentää tätä kulttuurikuningasta ja tulenkantajien tähteä, joka kuvattuna aikana alkoi olla sammumaan päin. Synkän yksinpuhelun (1946) murskaava vastaanotto oli katkeroittanut mielen ja katkaissut kirjallisen toiminnan. Paavolainen keskittyi kuunnelmatyöhön, mutta vuosi vuodelta pahentunut alkoholismi tukahdutti tämänkin palon. Hän ei ollut enää ”loistava Paavolainen”, josta on kirjoitettu ylistyslauluja. Tosin hän nousuhumalassa yhä saattoi säkenöidä.

Näitä samoin kuin alennuksen hetkiä romaanin minä tarkkailee ensin hurmion, sitten masennuksen vallassa. Lopulta hän katkaisee suhteen haistaessaan vanhassa dandyssa Hertta Kuusisen Krasnaja Moskva -parfyymin lemun. Mutta rakkaudestaan Janukseen hän ei pääse. Tämän kuolema maksakirroosiin 1964 järisyttää häntä.

Surutyötä helpottaa 1967 alkanut uusi suhde nuoreen oululaisperäiseen teatterikriitikkoon, joka on helppo tunnistaa Jukka Kajavaksi (1943-2005). Marja nimeää hänet Nuoreksi Josefiksi Thomas Mannin Joosef-sarjan toisen osan (1934) mukaan. Kajava oli outolintu älyssään ja sanomisensa rohkeudessa. Muistan itse, miten totaalisesti Jukka habitukseltaankin poikkesi meistä muista suomenkielen opiskelijoista Helsingin yliopistossa.

Huolimatta 25 vuoden ikäerosta Marjan tunneskaala ulottuu halusta äidilliseen huolenpitoon, minkä kohde ajan oloon tuntee ahdistavana. Lopulta välit katkeavat Josefin palauttaessa saamansa testamentin, jolla Marja jälkisäätää hänelle koko omaisuutensa. Täyden elämäkertaromaanin tapaan kertomus päättyy päähenkilön elämänliekin sammumiseen heinäkuisena iltana auringon laskiessa.

Olen ennenkin löytänyt Köngäksen romaaneista anakronismeja, toivottavasti ne ovat tahallisia. Puhuttiinko 50-60-luvulla oharista, friikistä tai freestä (free lancer)? En ainakaan muista, senttareista kyllä.

Vaikka Siivet kantapäissä puhuu näyttämötaiteesta, Marjan kaksi suurta rakkautta, osin muutkin suhteet saavat niin suuren painon, että sitä on vaikeata liittää kotimaisessa kirjallisuudessa harvinaiseen teatteriromaanin lajityyppiin. Olisi ollut hienoa lukea vaikkapa päähenkilön suururakasta, Mika Waltarin Sinuhen dramatisoinnista 22-osaiseksi kuunnelmaksi 1982. Nyt Marja tuskailee, miksi kaikki hänen kolme tärkeätä miestään, ensimmäisenä Urpo Lauri, ovat olleet biseksuaaleja.

Rankkala-romaanissa tuntuu Heidi Köngäksen pitkän kirjailijanjotoksen rutiini. Mutta jos kestämme realismia, on myönnettävä sen kerronnan sujuvuus.