Palkittu dokumentaristi Arvo Tuominen on useiden Venäjä-aiheisten kirjojensa jatkoksi, presidenttimme kuolemattoman lausahduksen innoittamana takonut katsauksen Venäjästä, Ukrainasta ja moniymmärteisestä Lännestä.

Teos on vedetty nopein viivoin, eikä se tavoittelekaan koivistolaista ”Venäjän ideaa” Keskeispointti on ikuinen venäläinen epäonnistuminen, jonka tuloksia katsomme nyt Ukrainan sodassa. Tekijä siteeraa Viktor Tšernomyrdinia, jonka muistamme Martti Ahtisaaren parina Kosovon umpisolmun avaajana 1999, ei kuitenkaan sen, vaan Venäjän rahanvaihdon yhteydessä: ”Teimme parhaamme, kävi kuten aina”. Maata johtavat joko rikollisen epäpätevät tai pätevät rikolliset.

Tuomisen keskeinen väite Venäjän ymmärtämiseksi on, että se on klaaniyhteiskunta. Boris Jeltsin myi maan oligarkeille ja silovikeille suojatakseen klaaninsa rötökset, eikä länsi ollut tätä vastaan, kun sen suuryritykset pääsivät osille. Bill Clinton ja Helmut Kohl hyväksyivät duuman, Valkoisen talon tulittamisen ja ryöstöoligarkian, Tuominen lataa.

Ukrainan sodan ja sen heikon venäläisen vastustuksen takia jättimaa on menettänyt viimeisen mahdollisuutensa tulla osaksi eurooppalaista sivilisaatiota. Salaliittoteoriat, ylempien nuoleskelu ja yleinen välinpitämättömyys vallitsevat. Tuominen panee keskeiseksi syyksi maaorjuuden hengen, josta ei 160 vuodessa ole päästy.

PUTININ ARVOSTELU on helppoa, toki välttämätöntä. Silti tekijä muistuttaa, että Amerikalla ja Natolla on osuutensa kriisiin.

Minsk II:sta 2014 ei pantu toimeen. Israelin ex-pääministerin Naftali Bennettin Istanbulissa helmikuussa 2023 kätilöimä sopimus oli huulilla, mutta länsi esti sen alkaen sijaissotia Ukrainassa. Kaiken syynä on Naton itälaajentuminen. Maineikas amerikkalaisdiplomaatti George F. Kennan varoitti siitä jo vuonna 1997. Ei niin, etteikö valtioilla olisi oikeutta hakeutua Natoon, vaan kyse on Venäjän reaktiosta. Orsi katkesi Ukrainan alkaessa haaveilla jäsenyydestä.

Tekijä väittää Naton provosoineen Venäjän hyökkäyksen, mikä oli amerikkalainen unelma, kun Länsi-Eurooppa oli luisumassa käsistä halvan venäläisen energian kuluttajaksi. Taas ollaan riippuvaisia Yhdysvaltain sotavoimasta ja kaasusta. Paul Wolfowitzin opin mukaan Amerikan on hallittava asemarkkinoita, puolustusopimukset ovat Natoa tärkeämpiä. Sellaisen Suomi on nyt saanut.

Sota on herättänyt macronilaisittain aivokuolleen Naton. Samalla paljastui EU:n luonne USA:n siipeilijänä aseteknologiassa, Venäjä-riippuvana energiasta ja Kiinasta teollisuustuotannossa.

Tuominen analysoi remixinä aiemman teoksensa Vladimir Putin: koko tarina (2019) antia osoittaen Johtajan antavan venäläisille hyvitystä Neuvostoliiton hajoamisesta. He ovat tottuneet elämään suurvallassa. Siksi palvotaan vahvoja valtiaita: Iivana Julma, Pietari Suuri ja Stalin. Heikot, Suomen hyväntekijä Aleksanteri II, Aleksandr Kerenski, Mihail Gorbatšov ja Boris Jeltsin ovat vihattuja. Suomessa ihaillun Gorban resepti oli sosialidemokratia venäläisin maustein, mutta tuloksena oli ryöstökapitalismi.

Kun mediassa vallitsee urhean Ukrainan ja Volodymyr Zelenskyin palvonta, Tuominen toteaa maan olevan Euroopan köyhin johtuen samasta oligarkkiryöstöstä kuin Venäjällä. Korruptio on syvää.

Putinilla ja Zelenskyilla on ainakin yksi yhteinen piirre: kumpikin järjestää kavereilleen diilejä. Itsenäistyttyään Ukrainassa on tehty useita vallankaappauksia, joista Oranssi 2004 ja Maidan 2014 ovat tunnetuimmat. Tämä ei merkitse, ettemmekö ihailisi Ukrainan taistelua läntisin asein idän vaaraa vastaan, ja surisi kansan kärsimyksiä.

Seikka, josta ei paljon tiedetä, on maan historiallinen kahtiajako länsimielisten galitsialaisten Länsi-Ukrainaan, entistä Puolaa, ja venäläisenemmistöiseen Itä-Ukrainaan. Erikseen on Venäjän itseensä liittämät Donbass ja Krim, minkä donbassilainen Nikita Hruštšov liitti Ukrainaan vasta 1955.

LÄNNEN KAKSOISSTANDARDIT ovat herättäneet globaalin etelän sitä vastaan, mikä näkyy vähäisenä kiinnostuksena Ukrainan konfliktiin. Se on näille maille antiamerikkalainen sota. Naton pommitukset 1999 Serbiassa ilman YK:n valtuutusta ja ilmaoperaatiot Libyassa 2011 olivat sellaisia liikkeitä, jotka ovat kääntäneet venäläisen kansalaismielipiteen länttä vastaan.

Tuomisella on suoraviivainen teesi: sota on ohi, kun Yhdysvallat lopettaa Ukrainan aseistamisen eivätkä Kiina ja Intia osta Venäjän energiaa. Hän pitää voiton unelmaa molemmin puolin vaarallisena, lännelle varsinkin, koska Venäjän kaikkia resursseja ei vielä ole koeteltu. Jatkoriskeistä huolimatta todennäköinen lopputulema on rauha nykylinjoin, jolloin Donbass ja Krim jäävät Venäjälle. Mutta Ukrainan pitää saada voittaa jotakin uhraustensa takia.

Pari moitetta teoksesta voi esittää. Tuomisen mukaan Suomen onni on olematon historia, ja autonomian hän näkee venäläisenä valtauksena. Hän ei tunne Raoul Palmgrenin Suurta linjaa tai Pax Russicaa, jolloin maa tehtiin sadassa vuodessa kielen, kulttuurin ja ulkomaisen pääoman turvin. Tsaari takasi rauhan ja antoi miesten yrittää. Kiireen makua on muutamissa toistoissa, ja viimeinen oikolukukin on jäänyt kustantamossa tekemättä.