Palkittu politiikan aikakauslehti
39€/4kk

Kirjallisuus

Kirja-arvio: Riven tie Pukinmäen pihoilta kansallissankariksi

Suomen Palloliitto
Markku "Rive" Kanerva elementissään - puhumassa jalkapallosta.

Kaksi kirjantekijää kohteena yksi mies, jolla on takanaan kaksi menestysuraa yhden lajin parissa. Selkee homma, sanoisi moni tällaisesta yhtälöstä.

Rolf Bamberg

Demokraatti

Jalkapallomies Markku Kanerva ei kohteena ole kuitenkaan ihan niin helppo nakki kuin saattaisi kuvitella. Urheilutoimittaja Risto Pakarisen ja kiekkoilupuolella valmentajalegendan kannukset kiistatta ansainneen Alpo Suhosen yhdessä tekemä kirja Huuhkaja-valmentajasta pyrkii olemaan yhtäaikaa urheilijaelämäkerta ja avaus valmennusfilosofioista.

Aihekokonaisuudet ovat tietysti niin liki toisiaan, ettei niiden yhteen liittyminen tuota juuri vaikeuksia. Haastavampaa on, että kirjassakin moneen kertaan ja monesta suusta ”jalkapallonörtiksi” kutsuttu Rive ei ole ehkä kaikkein innokkaimpia ihmisiä tekemään numeroa itsestään. Kaikki suomalaiset jalkapallon ystävät ovat noteeranneet Kanervan viilipyttymäisen  jopa kiihkeimmissä ottelutilanteissa – rajuimpia julkisia tunteenpurkauksia häneltä on tainnut olla se nyrkin ylös nosto Huuhkajien historiallisen EM-kisapaikan ratkettua viime syksynä.

KIRJAT
Risto Pakarinen-Alpo Suhonen:
Markku Kanerva – Näin valmennan voittajia
Into-Kustannus 2020, 240 s.

Viilipyttyys on elämäkerralliselle teokselle joltinenkin kahle. Markku Kanerava ei ole 56 vuotta kestäneen elämänsä (josta jalkapallo on vienyt noin 50) aikana ollut persoonana otsikkokamaa, saavutuksiltaan kyllä. Hän ei ole samaa futarisukua kuin pelikenttien ulkopuolella monenlaista säpinää synnyttänyt Atik Ismail tai moottoriturpainen Pasi Rautiainen, jonka tapa usein puhua ensin ja pohtia sitten, on tuottanut iloa elämään. Puhumattakaan, että Kanerva olisi kuin ikätoverinsa ja nuorisomaajoukkuekaverinsa Miika Juntunen, jonka pelaaja- ja valmentajaurasta voisi sanoa persumaisesti: missä Miika, siellä rähinä.

Monipuolisen urheiluinnon autuudesta

Pakarisen ja Suhosen kirjan elämäkertaosan kiinnostavinta antia on Markku Kanervan palloilusta täyttyneiden varhaisvuosien kuvaus. Muun muassa isän, juniorivalmentajan ja Riven omalla suulla kerrotaan lämmöllä, miten urheilullinen lahjakkuus alkoi kypsyä Helsingin Pukinmäen pihapeleissä, joihin talonmies yritti panna kapulaa rattaisiin.

Kun pääkaupungin futisvaltias Helsingin Jalkapalloklubi organisoi 1970-luvun alussa kaupunginosaliigan, oli pikku-Markku ensimmäisten joukossa vetämässä ylpeydellä oman kulmakunnan joukkueen pelipaitaa ylleen. HJK-Malmista, johon Pukinmäki kuului, kasvoikin ”Klubin” kaupunginosasysteemin aktiivisin alueseura. Se voitti heti toisena toimintavuonnaan 1973 Helsingin mestaruuden. Ja silloin myös numerolla 9 pelanneen pukinmäkeläisen pellavapään taidot noteerattiin laajemmalti.

Markku Kanerva, joka jo tuolloin totteli brasilian vuoden 1970 maailmanmestarjoukkueen väkkärämäiseltä hyökkääjältä Roberto Rivelinolta plokattua kutsumanimeä Rive, valittiin 1974 HJK:n E-junioreiden edustusjoukkueeseen. Siitä käynnistyi menestyksekäs pelaajaura Klubissa, nuorisomaajoukkueissa ja lopulta A-maajoukkueessa.

Kirjassa painotetaan moniäänisesti, kuinka merkityksellisiä nuo pihapelien ja kaikenlaisen monipuolisen urheilemisen värittämät lapsuusvuodet ovat olleet Riven palloilijapolulla. Siksi kirjan alkulukuja lukiessaan pysähtyy monesti miettimään, koska on viimeksi nähnyt lapsilauman ihan itseohjautuvasti ja vapaaehtoisesti potkimassa palloa, pelaamassa pesistä, hyppimässä pituutta, työntämässä kuulan virkaa toimittavaa kivenmurikka…

Tuo moniaalle ulottuva urheiluinto, joita kirja lämmöllä kuvaa, taitaa olla auttamatta historiaa.  ”—Urheilun organisaatioiden kehittymisen suurin menetys onkin ollut juuri ei-organisoidun, vapaaehtoisen urheilun katoaminen katukuvasta. Samaan aikaan tiedämme, että yliorganisoitu valmennus ei johda yhtä hyviin tuloksiin kuin sen voisi intuitiivisesti kuvitalla johtavan”, summaa Suhonenkin kommenttisivullaan.

Kanervan peliura kruunautui 1998 HJK:ssa Mestarien liigan lohkovaiheeseen selviämiseen.

Futisnörtti elementissään

Kanerva opiskeli pelaajauransa rinnalla  OKL:ssä opettajaksi. Muutaman opetushommissa vietetyn vuoden jälkeen jalkapallonörtin kavio alkoi taas vaistomaisesti kuopia, kun portfolioon oli jo hankittuna UEFA:n A-valmintajatutkintokin. Valmentajapolku avautui vähän sattumalta ja samassa hengessä kuin Riven omalla isällä Reijolla: kun junnuseuralle, jossa oma poika pelasi ei ilmaantunut halukasta veturia, Rive suostui. MPS:n ysikakkoset saivat aika ylikoulutetun valmentajan.

Valmennusuran kuvauksessa on paljon sitä futisnörttiyttä, lajista vähemmän kiinnostuneille ehkä ulkopuoliseksi jättävää pohdiskelua pelin olemuksesta, strategioista ja jalkapallon tulevaisuudesta. On myös yleistajuisempaa pohdintaa urheilukasvatuksesta sekä valmennusasenteen muutoksesta, jossa autoritaaristen käskyttäjien aika alkaa olla ohi.

Työmetodi, jossa Suhonen on haastatellut tuntikausia Kanervaa – ja tehnyt tehnyt niistä kirjaan omia sivuhuomiotaan – ja Risto Pakarinen on kirjoittanut kaiken sen ja muun taustamateriaalin pohjalta perustekstin, jota Suhonen ja kustannustoimittajat ovat reaaliajassa kommentoineet, on jättänyt lukijan kannalta kirjaan vaivan. On tullut paikoittaista toistoa, kun jotain asioita pyöritetään sekä suorassa kerronnassa, Kanervan suulla haastattelurepliikeissä ja vielä Suhosen kommentaarissa. Onneksi näitä ei ole tuhka tiheään.

Joillekin vittauksiksi jääneille jutuille taas olisi toivonut täydennystä. Mitä ne FinnPan valmentaja Reima Kokon hilpeät hengennostatukset olivat? Mitä Teemu Pukin kehitysnäkymistä puhuttiin Norwichin valmentajan Daniel Farken kanssa? Se mitä pukukopissa puhutaan, jää koppiin, kuuluu futisjargonin hokema, mutta kai nyt elämäkerrallisessa kirjassa…

Kanervan peliuran ainoa ulkomaanpesti, parin vuoden piipahdus Ruotsissa Elfsborgin joukkueen vahvistuksena, olisi myös ansainnut kirjassa vähän laajemmankin kelauksen. Etenkin kun siihen sisältyi kokemuksia myös ruotsalaisesta koulujärjestelmästä. Jäi kiinnostamaan, miten ne suutaan soittaneet skinit loppujen lopuksi taltutettiin.

Kanervan ohella kirjaan on haastateltu muun muassa Riven isää, valmentajia, pelikavereita ja valmennettavia. Antoisimpia ovat Huuhkaja-kippari Tim Sparvin kommentit.

Oi jatkuvuus

Pakarisen ja Suhosen kirja on joistakin huojahteluistaan ja puutteistaan huolimatta kelpo kirja meille perustason futisniiloille. Pidempää oppimäärää janoavat saattavat jäädä toivomaan enemmän  nyansseja. Jalkapallosta koronamyllerryksen jälkeen tarinaa toivoville on todettava, että kirja lienee mennyt painoon jo ennen kuin virus lähti hiippailemaan Kiinasta koko maailman riesaksi. Siksipä esimerkiksi odotettujen EM-kisojen siirtymistä ei kirjaa ole ehditty saada.

Tuli mitä tuli, on helppo yhtyä Rive Kanervan tulevaisuusodotuksiin kirjan loppusivuilla: ”Toivon, että tämän kisapaikan myötä tietynlainen vähättely, aliarvioiminen ja pessimismi loppuisivat. Tämä antaa uskoa. Jatkon kannalta on kuitenkin tärkeää, että tämä ei jäisi ainutkertaiseksi. Jatkuvuus toisi uskottavuutta, vaikka helppoa se ei missään nimessä ole.”

Jaa tämä artikkeli

Kommentit

Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.

Sähköpostiosoitteesi

Toimituksen valinnat

Palkittu politiikan aikakauslehti
39€/4kk

Toimituksen valinta

Rane Aunimo

Pääkirjoitukset
28.5.2020
Kainosteluunkaan ei ole syytä: SDP on nyt monella mittarilla Suomen selvästi suosituin puolue
Lue lisää

Luetuimmat

Uusimmat

Toimituksen valinnat

Demokraatti

va. päätoimittaja: Rane Aunimo
Lähetä juttuvinkki →

Toimitus: PL 338, 00531 Helsinki, puh. 09 701 041

Arbetarbladet

Chefredaktör: Johan Kvarnström
Kontakt →

Redaktion: Broholmsgatan 18-20 C, 00531 Helsingfors

2018 DEMOKRAATTI
TIETOSUOJA- ja REKISTERISELOSTE