Led Zeppelinistä on tietysti myös kirjoitettu hyllymetreittäin. Kiihkeäksi faniksi julistautuvan Martin Popoffin perusteellinen teos puolustaa silti paikkaansa. Kirja avaa uusia näkökulmia vanhoihin levyihin. Esimerkiksi aikanaan sekä kriitikoiden että yleisön lyttäämä Led Zeppelin III saa Popoffilta kehuja osakseen. Levy sisältää suurimmaksi osaksi folkahtavaa musiikkia, jota Led Zeppelinin heavy-fakkiin sijoittaneet kriitikot ja fanit eivät voineet sietää.

Popoff arvostelee yhtyeiden lokeroimista, ja huomauttaa että jo yhtyeen ensimmäisen levyn klassikko Dazed and Confused perustuu folkmuusikko Jake Holmesin sävellykseen. Myös ylistetyltä, vuonna 1971 ilmestyneeltä yhtyeen neljänneltä nimettömäksi jätetyltä levyltä löytyy folkkia esittäjänä Fairport Convention -olkrockyhtyeessä laulanut Sandy Denny.

Popoffin radikaalein ja provosoivin – ja mielestäni räikeän liioiteltu – väite on, että vuonna 1975 ilmestynyt tupla-albumi Physical Graffiti on kaikkien aikojen paras tupla ja päihittää jopa sellaiset mestariteokset kuin Beatlesin The White Album ja Rolling Stonesien Exile on Main St.

Aivan kaikkia Led Zeppelinin aikaan saannoksia ei Popoffikaan kehu. Esimerkiksi vuonna 1976 ilmestynyt Presence on hänenkin mielestään hätäisesti kyhätty kaoottinen kooste. Mutta tämänkin epäonnistumisen tekee ymmärrettäväksi yhtyeen jäsenten kohtaamat vastoinkäymiset, joista vähäisin ei ollut laulaja Robert Plantin perheen joutuminen auto-onnettomuuteen.

Live-vedotkin ansaitsivat tulla noteeratuksi

Yhtyeen tie päättyi vuonna 1980, kun jykevästi takonut rumpali John Bonham menehtyi huumeisiin. Led Zeppelin oli kokonaisuus, jossa jokaisella soittajalla kitaristivelho Jimmy Pagesta basisti John Paul Jonesiin oli oma korvaamaton paikkansa.

Kirja on muuten syvällisesti ja asiallisesti musiikkiin keskittyvä, mutta siinä olisi voinut esitellä myös Led Zeppelinin live-esiintymisiä. Ne olivat aivan oma juttunsa ja tuovat uuden ulottuvuuden bändin kokonaiskuvaan. Ei vain sen tähden, että Page soitti joskus lavalla kitaraa jousella kuin selloa, vaan myös siksi, että yhtyeen yksittäiset kappaleet venyivät – arkkiesimerkkinä jo mainittu Dazed and Confused – jopa tunnin mittaisiksi improvisaatioiksi.
Live-esiintymisiä olisi voinut lähestyä vaikka yhtyeen vuonna 1976 ilmestyneen elokuvan The Song Remains the Samen kautta. Sillehän on koottu Led Zeppelinin parhaista konserteista.