Kirjailija Laura Ruohosen ja kuvittaja Erika Kallasmaan uuden runokirjan julkaisu tarkoittaa aina juhlapäivää lastenlyriikan ystävälle. Jo kaksikon ensimmäinen kirja, vuonna 2004 ilmestynyt Allakka Pullakka veti suun virneeseen ja silmät ällistyksestä pyöreiksi, niin hulvattoman absurdeja runot olivat.

Allakka Pullakan jälkeen runoilottelua on saatu lisää useamman kokoelman verran. Näistä uusimpia ovat Petri Kumelan säveltäjäystäviltään tilaamista eläinaiheisista sävellyksistä inspiroitunut Otus opus sekä Kotkan Merikeskus Vellamon näyttelyyn liittynyt Merimonsterit.

Myös uusin teos, Kummalla kammella, lennättää lukijan merellisiin maisemiin.

Alkurunoissa laivaan lastataan paitsi hillereitä, hajamieliä ja Lindbergejä myös kirjaa lukeva lapsi, jonka nimen voi täydentää säkeen aukkopaikkaan. Myöhemminihmetellään arveluttavaa amfibiautoa, saadaan turvaohjeita torstaiksi sekä tutustutaan muun muassa Catti Casanovaan, laivatonttu Kottermaniin ja päämasinisti Päriin.

Ruohosen aiempien runojen tapaan äänteillä on tälläkin kerralla iso rooli. Riemua ja yllätyksiä riittää, sillä äänne edellä lorutellen runoihin muodostuu roppakaupalla pähkähulluja merkityksiä ja mielleyhtymiä.

”Konna-kapyysi” -runo esimerkiksi tutkii y-äänteen mahdollisuuksia. ”Sun syysi!/ Toi ryysi!/ Sun syysi!/ Toi nyysi!/ Sun syysi,/ Prakas plyysi/ katkeaa kahtia kapyysi/ sun pelleilyysi!// Alustava analyysi:/ Mun syy,/ muut anteeks pyysi.”

Äänteillä leikittelevät runot ovat ihanteellista ääneen luettavaa. Sanoja on hauskaa makustella suussa ja nautiskella niiden musiikista. Se, mitä runossa oikeastaan sanotaan, jää joskus melkein toissijaiseksi.

Yksi suosikeistani on hienosti svengaava ”Kummalla kammella”, joka alkaa näin: ”Jommalla kummalla/kummalla kammella/kampela kampeaa/ kannelta kannelta.” Tällaista sanailotulitusta lukiessa on helppo ymmärtää, miksi loruttelun tiedetään tukevan lapsen kielen kehitystä.

Monet runot tarjoavat myös oivaltamisen iloa, joka syntyy esimerkiksi homonymiasta, sanonnoista tai kielikuvista. Pientä lasta huvittaa taatusti, kun hän esimerkiksi ymmärtää, mitä vitsikästä on siinä, että ”Merenkurkku on käheänä”.

Osa sanaleikeistä vaatii hiukan enemmän hoksausta: ”Kateen korva kuulee väärin/ luulee, muut nauttii ylenmäärin:// Enemmän/ saa hanasta vettä// enemmän/ saa sytykettä// enemmän/ saa jäädykettä, virikettä,/ piristettä.// Vauvatkin saa eläkettä!/ Ja se on niin väärin, että!”

Ruohosen ja Kallasmaan kolme ensimmäistä kokoelmaa, Allakka Pullakka, Yökyöpelit ja Tippukivitapaus, ovat villiä kohellusta kannesta kanteen. Kummalla kammella on näihin verrattuna aavistuksen vakavampi, tai ainakin osa runoista on.

Suorastaan kantaaottava on hurja runo ”Suuri aalto”, jossa viitataan merten saastumiseen. Loruttelusta kiihtyneitä puolestaan rauhoittaa kaksi viimeistä runoa. Varsinkin ”Unen maisemat” on upea pieni helmi:

Kallasmaan kuvitus tavoittaa erinomaisesti kunkin runon tunnelman. Syvyyksissä elelevää jäähaita kuvaavan runon aukeama on rohkean tummanpuhuva, Ikitiskaajan päällevyöryvä stressi todentuu lentelevissä kahvikupeissa ja outoihin suuntiin venyvissä raajoissa. Mestarin työtä, jälleen kerran!

HANNELE HUOVI on lasten- ja nuortenkirjallisuuden konkari, jonka ura ulottuu useammalle vuosikymmenelle. Huovi tunnetaan muun muassa kahden nallekarhun seikkailusta kertovista Urpo ja Turpo -tarinoista sekä lastenrunoistaan.

Runon henkeä huokuu myös Huovin uusin teos Simpukka, joka on kuulas satu merenalaisesta maailmasta. Suur-Keuruu -lehden mukaan tarinan käsikirjoitus on peräisin vuosikymmenten takaa, 1970-luvulta. Huovi löysi tekstin pöytälaatikkoa siivotessaan. Erityisen teoksesta tekee myös se, että kirjan kuvituksen on tehnyt Huovin lukioikäinen lapsenlapsi Kissa Koskinen.

Tarina kertoo meren nuorimmasta prinsessasta, joka sairastuu ”surutautiin”. Kaikki ovat huolissaan, mutta kukaan ei keksi parannuskeinoa.

Prinsessan uskollinen ystävä, tavallinen pieni merenneito, päättää vielä yrittää ja lähtee etsimään prinsessaa lohduttavia merenääniä. Merenneito poimii kultaiseen koriinsa aluksi vesilintujen haikeita ääniä, vesikasvien tanssia ja salaisen kivimaailman musiikkia, mutta löytää lopulta aarteista parhaan: simpukan, joka ”laulaa lakkaamatta helmenvalkeaa ääntä”.

Merenneidon uurastus palkitaan. Ihmeellinen taikasimpukka ja muut merenneidon keräämät äänet lohduttavat prinsessaa ja ”suru murenee kuin hauras vanha vaate”.

Tarina ei vetoa jännittävillä, saati vauhdikkailla juonenkäänteillä, mutta sitäkin enemmän hiljaisella viisaudella. Se kantaa kaunista viestiä ystävyydestä, sinnikkyydestä ja rohkeudesta. Harkitut sanat hivelevät lukijan mieltä kuin silkkikangas ja levottomuus taittuuhuomaamatta rauhaksi ja rentoudeksi.

Kissa Koskisen kuvitus herkuttelee merellisillä väreillä, mutta osaa välillä myös yllättää. Raukean sinisten ja vihreiden sävyjen joukossa meren prinsessan leiskuvan punaiset hiukset säväyttävät.

Kuvitus tuo eteeriseen tarinaan toimintaa ja huumoria. Mainio hahmo on esimerkiksi suloinen kalanpyrstöinen kissa, joka tyytyväisen näköisen uiskentelee lähes jokaisella aukeamalla.