Kirjallisuus
9.12.2024 15:04 ・ Päivitetty: 9.12.2024 15:04
Kirja-arvio: Sirkka Turkka oli tarkkailija, joka laati kirjoitustyölleen oman runousoppinsa
Sirkka Turkka (1939-2021) oli merkittävimpiä nykyrunoilijoitamme yhdessä vaikkapa hengenheimolaistensa Eeva-Liisa Mannerin ja Mirkka Rekolan kanssa. Turkka kirjoitti omalaatuista, uudistavaa runoutta, jossa ylevä yhdistyi arkiseen esimerkiksi uskonnollisen mietiskelyn ja hurtin huumorin kautta.
Mannerista ja Rekolasta ilmestuneet tuoreet elämäkerrat saavat nyt rinnalleen toimittaja Ulla Janhosen saman lajityypin teoksen Sirkka Turkka – Tähti kuuttomassa yössä. Se lähestyy hienoa runoilijaa asiavetoisesti, hänen henkilöään tai runojaan juuri tulkitsematta. Janhonen perustaa teoksensa huolelliseen lukeneisuuteen sekä Turkan läheisten haastatteluihin, ja hänen journalistinen tekstinsä vetää hyvin.
Samaan aikaan tämän elämäkerran aikaan julkaistiin täydennetty laitos Turkan kootuista runoista hänen kollegansa ja ystävänsä Olli Heikkosen esipuheella. Se korvaa Jukka Koskelaisen kynäilemän vuoden 2005 koorrujen runojen laitoksen esipuheen, jossa tämä luonnehti Turkan runoja muun muassa kylähullun hölinäksi – tosin ystävällisessä hengessä.
Heikkosen astetta korrektimpi kirjoitus on yhtä kaikki paikallaan. Heikkonenkin innostuu tosin sen verran, että luonnehtii Turkkaa legendaksi jo eläessään, mutta hehkutuksen hyväksyy, sillä Turkan säkeet olivat tosiaan usein kansainvälistä tasoa.
Runot 1973-2004 sisältää Heikkosen alkusanojen lisäksi muutaman bonusrunon, jotka kirjallisen vaikenemisensa eli Niin kovaa se tuuli löi (2004) -kokoelmansa jälkeen valinnut Turkka viimeisteli ennen kuolemaansa. Jos tarkkoja ollaan, hänen julkinen kirjoittamisensa päättyi siis vuoteen 2014 ja silloin Parnassossa julkaistuun runosikermään, mutta sekaannusten välttämiseksi koottujen runojen otsikon vuosilukuja ei ole muutettu.
KAKSI SYKSYN Turkka-kirjaa täydentävät toisiaan. Siinä missä koottujen esipuheen kirjoittanut Heikkonen kuului Turkan lähipiiriin, Janhonen ei edes tavannut tätä. Heikkonen analysoi mielellään esikuvansa runoja, Janhonen tyytyy enimmäkseen lainaamaan Turkan kokoelmista julkaistuja kritiikkejä. Elämäkerran ottama etäisyys johtaa siihen, ettei sitä voi sanoa kohteensa näköiseksi, mutta ei se mitään, sillä kuvan Turkasta voi täydentää runoista.
Ulla Janhonen:
Sirkka Turkka – Tähti kuuttomassa yössä
Elämäkerta
Tammi 2024, s. 317 s.
Sirkka Turkka:
Runot 1973-2004
Kootut runot, täydennetyn laitoksen esipuhe: Olli Heikkonen
Tammi 2024, 824 s.
Turkan mielestä runot olivat vain elämän sivutuote, mutta hänen tapauksessaan ne taisivat silti nousta muun edelle. Hän keskittyi säkeisiinsä sataprosenttisesti, ja ne toimivat henkilökohtaisuudessaan myös eräänlaisena päiväkirjana.
Mihin elämäkertaa siis tarvitaan? Ainakin täydentämään kuvaa runoilijasta esimerkiksi otteilla muistiinpanoista, kirjeistä ja muusta jäämistömateriaalista. Ne hankkimiinsa laatikoihin järjestänyt Janhonen ei ihaile lyyrikkoa sokeasti, mutta arvostaa tämän selvästi korkealle.
TURKAN ESIKOISKOKOELMA Huone avaruudessa julkaistiin vuonna 1973 sen tekijän ollessa jo 34-vuotias. Vielä koululaisena hän oli silmäillyt Munkkiniemen kirjastosta löytämäänsä Pentti Saarikosken runokirjaa, ja päätellyt naljailevasti, että sitä painettaessa oli hukattu paperia.
Mieli muuttui, kun Turkka tutustui Saima Harmajan kohtalokkaisiin vaiheisiin ja tämän tuotantoon. Sen inspiroimana Turkka kehitti oman runousoppinsa, johon kuului muun muassa yllättäviä kuvia ja eteenpäin laukkaavan elämän kiteyttämistä harmajamaisiksi välähdyksiksi.
Kuten vaikkapa Mirkka Rekola, Turkka viis veisasi runoudeltakin – ainakin vielä 1970-luvulla – vaaditusta yhteiskunnallisesta osallistumisesta, vaikka ilmoittikin olevansa eläinten ja tavallisten ihmisten puolella. Turkka tunsi olevansa etäinen tarkkailija, mutta se auttoi tekemään hänen runoudestaan kestävämpää, nostamaan sen pelkän päivänpoliittisen hölinän yläpuolelle.
1980-luvun alussa Lohjalle, sopivasti syrjään kirjallisten piirien ytimistä asettunutta (joskin toisaalla sijainneella kesämökillään enimmäkseen viihtynyttä) Turkkaa luonnehditaan elämäkerrassa hieman mielikuvituksettomasti ”oman tiensä kulkijaksi”. Hän oli valikoivan sosiaalinen, ja viihtyi paremmin eläinten kuin ihmisten seurassa, mutta kyllä hän pärjäsi ksanavalmiutensa ansiosta jälkimmäistenkin kanssa .
Turkka herätti huomiota elinvoimaisuudellaan, jota koetut surut ja murheet eivät täysin peittäneet. Runokokoelmat saivat kerta toisensa jälkeen posiiivista huomiota kriitikoilta.
Alkutuotannon leikkisyys teki vuosikymmenten vieriessä tilaa traagisuudelle. Kirjoittamaan aina valmis Turkka sanoi, että hyvä runosäe voi syntyä missä tahansa, kuten ylittäessä suojatietä. Hän kirjoitti mieleensä putkahtaneita pätkiä esimerkiksi tupakka-askin kanteen ja pohjaan, sillä oli kova sauhuttelemaan.
KAHDESTA TUOREESTA Turkka-teoksesta pystyy seuraamaan yhtä luovaa matkaa sen tapailevista alkutahdeista huimien taiteellisten huippujen kautta aina esiripun laskeutumiseen asti. Nuorempana Turkka kokeili myös proosarunoutta, mutta Mies joka rakasti vaimoaan liikaa -teoksesta (1979) lähtien hänen voi tulkita löytäneen sen omimman lyyrisen äänensä. Se huokui tunnistettavaa traagisuutta: ”Muut senkun kuolevat, minä vain / istun huoneessani itsepintaisesti kuin jokin hukkakaura, / ja kivien päällä sammaleitten paksut sormet. / Ja illalla tulee ainainen pimeä ja nenästä roiskuu / ainainen räkä. Tämä yskänlääke suorastaan / pamauttaa keuhkonne pellolle: / sisällöstä viis, ainoa intohimo on pitkä runo, / hyvin pitkä, elämän pituinen.” (Runot 1973-2004, s. 313)
Erääksi tehtäväksi muodostui todistaa kuolemaa. Rakkaiden menettämiset olivat runoilijalle kova paikka, mutta hän näytti sisäisen voimansa muokkaamalla tuskansa taiteeksi.
Finlandia-palkinnon vuonna 1986 voittanut Turkka oli tuolla vuosikymmenellä loistavassa vireessä: ”Koira nukkuu ruudullista ikkunaverhojen takana. / Se nukkuu jo sadatta vuottaan. / Ja nukkuu raskas sydän. / Sitä ei enää herätä uni, ei enteet, eivät / lopullisesti lähteneet vainajat. / Ehkä minä yksin, minun muistini vain.” (Runot 1973-2004, s. 468)
TURKKA SUHTAUTUI runsasta julkisuutta – joskaan ei mainittavia kirjoamyyntilukuja – tuoneeseen Finlandia-vuoteensa ammattitaitoisesti pitäen itseään silloin runouden lähettiläänä. Resuinen ulkoinen olemus yhdistettynä säkeiden synkkyyteen ja taipumukseen eristäytyä, synnytti tosin virheellisen vaikutelman, että Turkka oli surullisempi kuin olikaan. Ilo ei ollut koskaan kaukana.
Media suhtautui häneen kunnioittavasti, mutta kohdatut saivat tutustua myös suulaaseen Turkkaan, joka oli oikukkaalle päälle sattuessaan paha suustaan. Ilkikurinen puoli Turkasta näyttäytyi silloin tällöin hänen runoissaan: ”Ja minähän sävellän just niin kuin lystään. / Että minun musiikkini pyörisi kuin hanhen muna / sinun ratsusi jaloissa, sinä Kaunis Mieli.” (Runot 1973-2004, s. 789)
Hän jaksoi 82-vuotiaaksi, vaikka koettelemuksia riitti: hän muun muassa menetti molemmat vanhempansa keuhkosyövän lannistamina, eikä naispuolisen runoilijan osa toisekseen ollut helppo viime vuosisadan lopun miesvaltaisessa Suomessa. Turkka suunnitteli elämäkerran mukaan itsensä tappamista, mutta ei onneksi ryhtynyt tuumasta toimeen, vaan jaksoi jatkaa elämäänsä jopa kirjoittamisen lopetettuaankin.
Nyt hän tuikkii meille tähtenä kuuttomina öinä.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.