Jones on saanut kiitosta kirjoistaan, joista Ehkä rakkaus oli totta (2015), Kotiinpaluu (2016) ja Kutsumattomat vieraat (2017) ehdittiin suomentaa aiemmin. Kääntäjä on nyt vaihtunut, mutta myös Marianna Kurton korvannut Sari Karhulahti tekee hyvää työtä.

Käärmeet on Jonesille harvinainen nykypäivään sijoittuva teos, mutta muistuttaa edeltäjiään tarjoamalla lähinnä kevyttä ajattelemisen aihetta. Uudella kirjalla kestää tosin paljastaa myrkkyhampaansa. Perustrillerin ja lukuromaanin yhdistelmä, jonka suomennoksella on mittaa mehevät 450 sivua, jännittää ja viihdyttää, mutta myös polkee paikoillaan. Vauhtia voisi olla enemmän.

Romaanissa tutustutaan ökyrikkaaseen Adamsonin perheeseen, jonka jäsenet eivät ole löytäneet elämäänsä muuta tarkoitusta kuin huolehtimisen rahoistaan. Brittiläistä yläluokkaa kritisoidaan rajusti, eikä myöskään liene sattumaa, että perheen kamala isä tuo mieleen Boris Johnsonin tai Donald Trumpin.

Ulkopuolisen näkökulman tuo Bean aviomies Dan, epäonnistunut kuvataiteilija, joka tuntee itsensä alempiarvoiseksi menestymättömyytensä ja rahattomuutensa takia. Hän sekä kadehtii Adamsoneja että pitää heitä vastenmielisinä.

Koko perhe tapaa Alexin omistamassa ja Etelä-Ranskaan sijoitetussa kauhuhotellissa, jonka huoneet on nimetty kuolemansyntien mukaan. Parhaat päivänsä nähneen talon ullakolta löytyy rottia ja puutarhasta käärmeitä. Paikkaa pidetään tyhjillään ilmeisistä syistä.

Melko osoittelevaa, siis, mutta tämänkin Jonesin romaanin pelastaa hänen kykynsä hallita kokonaisuuksia. Tekijän osaaminen nostaa Käärmeet massan yläpuolelle ja estää sitä jäämästä pelkäksi halvaksi säikyttelyksi. Jokseenkin laahaavassa kirjassa on joitakin vahvoja jaksoja.

Elokuvamainen ote

Sadie Jones tunnetaan myös käsikirjoittajana, mikä näkyy Käärmeiden kuvallisuudessa. Verrokkeja kannattaakin hakea kirjallisuuden sijaan valkokankaalta: The Shining – Hohto, Snakes on a Plane ja Perhe on painajainen. Hohto mainitaan itse asiassa romaanissa jopa nimeltä. Jonesilla on tapana vääntää rautalangasta: ”Häntä ei katsonut ihminen vaan luonnollisen kokoinen ristiinnaulitunkuva. Tuli taas hiljaista, ja puinen Kristus tuijotti häntä edelleen.”

Käärmeet –romaanit olisi kannattanut tiivistää, sen verran köykäinen se paikoin on. Teksti vetää hyvin, mutta muuttuu venyessään jaaritteluksi. Dialogi jatkuu joskus sivukaupalla. Tarinan seuraaminen on silti hauskaa ja sen nyanssit ymmärtää vaivatta. Jones provosoi, mutta samaa yhteiskunnallisen eristäytymisen teemaa käsiteltiin tehokkaammin korealaisessa elokuvassa Parasite (2019).

Jonesia on kehuttu muun muassa hänen lauseensa täsmällisyydestä ja tarkasta psykologisesta silmästä, minkä huomaa jälleen Käärmeistä. Teksti kulkee tehokkaasti kuin televisiodraaman käsikirjoitus ja hahmoista paljastetaan uusia asioita sopivissa väleissä.

Kirjailijan teknisessä taituruudessa ei olekaan moitteen aihetta. Hän kirjoittaa toisistaan riippuvaisten ihmisten kieroutuneista suhteista, vaikka hänen tässä teoksessaan onkin enemmän sydäntä kuin järkeä. Eteenpäin paahdetaan hieman sokeasti. Ajoittaiset kummalliset siirtymät kielivät siitä, että Jones yhdistelee kertomukseensa aineksia useasta eri keitosta, eikä sen maku ole aina oikea.

Syvällä labyrintissä

Adamsonin perheen sadistisuus johtaa tietenkin suruun ja murheeseen. Sisäänpäin kääntyneet brittiläiset rikkaat eivät kykene löytämään tietä ulos ympärilleen pystyttämästään labyrintistä: ”Seuraavana aamuna saapas alkoi painaa Bean rintaa heti kun hän heräsi. Päivä oli harmaa ja kolea; sellaisella säällä iho tuntuu koskettaessa niin kylmältä, että muistuttaa kuolemasta.” (s. 157)

Rahan – tai tarkemmin sanottuna omaisuuden – vaikutus on turmeleva, kuten olemme saaneet usein lukea. Jo Martin Amis kertoi siitä hirtehisessä klassikossaan Money (1984). Sadie Jones kirjoittaa: ”Dan ei pystynyt tuomaan julki niitä asioita, joita tunsi tarvetta käsitellä, koska ei voinut tokaista, että Bea oli määräillyt häntä sanattomasti kolmen vuoden ajan. Hän ei ollut voinut puhua Bean rahoista. Ei edes mainita niitä. Bean rikkaus oli kuin kullanhohtoinen taivas heidän yläpuolellaan, mutta Danin täytyi esittää, ettei hän huomannut sitä.”

Jones ei ole läheskään Amisin veroinen sanankäyttäjä, mutta tarinoi häntä viihdyttävämmin ja määrätietoisemmin, vaikka ei annakaan arvoituksiinsa tarpeeksi nopeita vastauksia. Jones olisi voinut ottaa tässä suhteessa mallia dekkarimestari Agatha Christieltä.

Lopulta Käärmeet ei ole kuitenkaan tarpeeksi omaperäinen, vaan luottaa liiaksi filmiesikuviinsa. Ripaus Hohtoa, ripaus tanskalaiselokuva Juhlia (1998). Tunnelmaa riittää ja panoksia korotetaan, mutta silti tästä romaanista on kunnon terveellisen aterian sijaan lähinnä ähkyn aiheuttavaksi välipalaksi.