Torinon enkeli on tuotteliaan Latvalan viides pitkä fiktio. Tarinassa harhateille joutunut kirjailija matkustaa pohjois-Italiaan työskentelemään ja etsimään itseään. Taiteilijaresidenssin pyörittäjä Lorenzo tutustuttaa hänet Torinon mystiseen puoleen, joka on inspiroinut etsijöitä kautta aikojen.

Torinon enkelin kertoja, Latvalaa itseään kovasti muistuttava nainen, on vasta eronnut miehestään. Äidiksi tuleminen mietityttää, mutta hänellä ei ole lapsia, eikä enää kumppaniakaan.

Yksinäisyys, biologisen kellon tikitys ja arjesta irtautuminen sysäävät tapahtumat liikkeeseen. Latvala leikittelee romaanissaan mahdollisuudella, että ehkä maailmassa on sittenkin taikaa, eikä kaikki selittämätön ole pelkkää taikauskoa. Tai sitten erikoiset käänteet johtuvat vain kirjailijoiden yliherkkyydestä ja sekavuudesta.

Taina Latvala ei ota enkeleiden ja pirujen Torinoa aivan yhtä vakavasti kuin monet muut. Hänen fiktiivisessä Italiassaan on viihderomaanien kepeyttä. Torinon enkeli panostaa keveyteen turhan raskauden kustannuksella. Surua ja murhetta löytyy, mutta niistä päästään yli.

Kliseillä ja lukijan odotuksilla pelataan onnistuneesti. Luvut esimerkiksi päätetään samanlaiseen jännittävään ja ratkaisevan tuntuiseen kohtaan kuin televisiosarjojen jaksot. Lopputuloksena romaanin ahmii. Kokemuksesta nauttii, vaikka se ei ole erityisen ikimuistoinen.

Torinon enkelin kertoja on säilyttänyt pilkkeen silmäkulmassaan. Hänestä kauheinta on ihastua mieheen, jolla ei ole kirjastokorttia. Jatkuva vitsailu estää masentumasta: ”On jotenkin lohdullista tietää, että ihmisillä on ollut henkilökohtaisia ongelmia jo 500-luvulla ennen Kristusta.” (s. 16)

Latvalan teos on mukavien yllätysten täyttämä. Jopa Töölö, päähahmon kotipaikka, hehkuu ”vaaleanpunaista tuskaa.” (s. 218) Huumori muuttuu välillä mustaksi: ”Vai enkö minä vain huomannut, miten paljon hekin kärsivät eleganteissa rivitaloasunnoissaan, enkö minä vain tiennyt, että hekin itkivät lasitetuilla parvekkeillaan, kovalla rahalla ostamissaan akvaarioissa?” (s. 172)

Torinon enkelin vakavampaan sisältöön kuuluu pohdiskelu jälkikasvusta. Onko lapsen tekeminen vai tekemättä jättäminen suurempaa itsekkyyttä? Kertoja muistelee omaa onnetonta lapsuuttaan ja haluaa olla onnellinen ilman ylimääräistä vastuuta.

Vapaus on tosin hänelle jopa liiankin tärkeää. Lapsettomuudessa, naimattomuudessa ja vapaana kirjailijana toimimisessa on sekä hyvät että huonot puolensa. Vanheneminen, ja etenkin uhkaava 40 vuoden rajapyykki, saa hänet miettimään arvojaan.

Pian hän kohtaa vanhempia vailla olevan paikallisen tytön ja päätyy huolehtimaan tästä. Tyttö paljastuu ikävä kyllä levottomaksi hengeksi. Paljastuksesta seuraa ongelmia, mutta myös hyviä, äitiyden ihanuudesta muistuttavia hetkiä.

Autofiktiivisiä elementtejä

Torinon enkeliä voisi luonnehtia sekoitukseksi Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa ja Bridget Jones -kirjoja. Sillä erolla tosin, että Taina Latvala kirjoittaa paremmin kuin Helen Fielding.

Torinon enkelin puhujan neuroottisuus, joka ilmenee muun muassa ihastumisena hänen kanssaan samassa residenssissä aiemmin oleskelleeseen Knausgårdiin, huvittaa ja ärsyttää. Kirjan kepeähkö sävy on kuitenkin sille juuri oikea. Sitä on todella helppo lukea. Kerronta viettelee, paitsi parissa pienessä yksityiskohdassa, kuten tekstin väittäessä Torinon olevan Roomaa äänekkäämpi.

Lipsahdukset voi kuitenkin unohtaa, kun kokonaisuus on näin varma. Torinon enkelistä ei löydy samanlaista vaaran tuntua kuin vaikkapa Knausgårdin kirjoista. Mutta eihän kaiken proosan tarvitse olla vaarallista.

Vertaus on sikäli epäreilu, että Latvalan ja norjalaisen teokset painivat eri sarjoissa, mutta toisaalta Torinon enkelissäkinon autofiktiivisyyttä. Romaanissa otetaan kantaa: ”Vai mitä yleensä sanottiin naisten kirjoittamista omaelämäkerrallisista tai autofiktiivisistä kirjoista? Eikö niissä ollutkin vähän napanöyhdän ja narsismin makua, kriitikot kyselivät. Eivätkö ne olleetkin vähän viihteellisiä tai luonnosmaisia, melkein kuin päiväkirjoja?” (s. 215)

Torinon enkeli kallistuu lopulta selkeästi fiktion suuntaan. Sen ketterää tasapainoilua on yhtä kaikki pakko arvostaa. Vaatii taitoa kirjoittaa näin pehmeästi, mutta elämän raskaat realiteetit huomioiden.

Taina Latvala:
Torinon enkeli
Otava 2021, 330 s.