Laura Kokko ei ole kirjallisuudentutkija, vaan viulisti ja kulttuurihistorioitsija. Näin on syntynyt perinteinen biografia, jossa pienetkin oheis- ja taustaseikat kirjoittautuvat mukaan. Intellektuaalinen elämäkerta taas keskittyy kohteen tuotantoon. Näin onkin parempi: kiinnostunut saa kyllänsä miehen elämää.

KUSTAVILAINEN kapteeninpoika Volter Ericsson muutti sukunimensä alkaessaan Turun suomalaisen lyseon 1886. Loisto-oppilas hän ei ollut osin johtuen huonokuuloisuudesta, mikä leimasi häntä koko iän. Myöhemmin hän arvioi vian säilyttäneen lapsuuden vaikutelmat vereksen koskemattomina, mikä on Saaristosarjan taianomaisuuden salaisuus.

Kilven maailmankatsomuksen pohjana on elämänfilosofia, mitä käsitettä Kokko ei tunne, kärkiniminään Søren Kierkegaard, Friedrich Nietzsche ja Arthur Schopenhauer. Kaikista jäi jäljet Kilven ajatteluun: yksilöllisyyden korostus, pessimismi ja eksistentialismi. Hänen oli vaikea liittyä joukkoliikkeisiin, mikä eristi muusta sivistyneistöstä muttta varjeli nationalismin kaltaisilta massasairauksilta. Hän edellytti silti yhteisöllistä vastuunkantoa, mikä näkyy itsenäistymisvuoden pamfletissa Kansallista itsetutkiskelua.

Varhaistuotanto, Bathseba, Parsifal ja Antinous, on itseensä sulkeutumisen sointuja, toisaalta vuosisadanvaihteen symbolismia. Vahinko että Kokko ei ole löytänyt Eino Karhun klassikkoa Suomen 1900-luvun alun kirjallisuus (1973), jossa Kilpi on näkyvästi esillä. Karhu nimeää ensimmäisenä ilmiön osaksi eurooppalaista symbolismia, ei ”uuusromantiikaksi”. Nuorsuomalaisenakin Kilpi suhtautui nuivasti Juhani Ahoon ja Eino Leinoon ollen lähempänä ruotsinkielistä Euterpe-ryhmää. Tähän vaikutti kielikin: Kilpi oli turunmaalainen, jolle itäsuomalaisuus oli vierasta. Hän sanoi kirjoittavansa sydämen, ei kieliopin kautta.

Kilpi oli kirjastonhoitaja yliopiston, ylioppilaskunnan ja Helsingin kaupunkirjastossa. Kirjastosta tuli elinikäinen ura huipentuen Turun yliopiston pitkäaikaisena kirjastonjohtajana. Vaikka virkatyö sitoi, se mahdollisti laajan lukemisen ja piti elämässä kiinni.

Toinen kiinnostus oli Kansallisteatteri, jonka ovenrakoon hän yritti useasti tunkea kenkäänsä. Kannanotot teatterimaailmaan olivat yhtä lahjomattomia kuin kirjallisuuteen.

VOLTER KILVEN tarinassa on ihmetelty pitkää paussia nuoruuden tuotannon ja kypsyyden kauden välillä. Syyt ovat monet: perheen perustaminen ja Suomen historialliset ryminät, jolloin syntyi vain kirjeitä Hilja-vaimolle sekä tekstiä pöytälaatikkoon.

Työväenliikkeeseen Kilpi suhtautui massailmiönä, mutta toisaalta hän oli sisällissodan jälkeen harvoja porvarillisia, jotka pitivät työläisiä yhä osana kansakuntaa eikä hyväksynyt kostoa. Hänen kansakäsityksensä ei perustunut luokkiin, vaan kerrosajatteluun: sivistyneistö lepäsi suuren nimettömän rahvaan harteilla. Hän tuomitsi aitosuomalaisuuden sen kiihkoillessa ruotsalaisuutta vastaan, samoin AKS:n rotuhaaveet ja heimomystiikan. Hän totesi ruotsinkielisten olevan elimellinen osa suomalaisuutta, kun rehtori V. A. Koskenniemi tuki aitosuomalaisuutta ja lapualaisuutta. Kilven mielestä Turun yliopiston tehtävä oli sivistys, ei taistelu ruotsalaisuutta vastaan.

Kahvihetki Lintukodossa: Volter, Jaakkima ja Lassi Kilpi, taloudenhoitaja Lyyli Leppänen sekä toinen aviopuoliso Gunni Kilpi.

Kun Saaristosarjaksi muotoutuvan trilogian kirjoitustyö alkoi 1924, aihepiiriksi tuli lapsuusmiljöö, Kustavi, sen menneet ihmiset ja heidän mentaliteettinsa. Ensi osa, Alastalon salissa (1933) on tuottanut vaikeuksia, kun se on käsitetty romaaniksi. Siinä ei paljon tapahdu: parkin rakentamisesta keskustellaan ja totia juodaan. Teos saa ymmärryksen hohteen, kun se käsitetään eepokseksi, pohjoiseksi Odysseiaksi. Homeros on Alastalon kummisetä, ei niinkään Marcel Proust. Hegelin eeposteorian mukaan, jota Kokko ei tunne, eepos luo oman maailmansa, joka paikallisuudestaan huolimatta on yleistettävissä. Ajan suhteellisuus keskittää ikuisuuden hetkeen. Ihmiset ja heidän puuhansa ovat samanarvoiset, osa suurta elämäntotaliteettia. Esiluku ”Kirkkomaa” on olennainen: nämä ihmiset ovat mullan alla, mutta nyt heidät nostetaan eloon.

Sarjan kieli, varsinkin Alastalossa on vaikeuttava lisätekijä. Kilpi mobilisoi vakkasuomalaisen puheenparren luoden paljon uudismuodosteita. Hänen heikkokuuloisuutensa on tässä olennaista. Kun ulkokorva oli ummessa, sisäkorva loi uuden kielen, rytmin ja intonaation. Teksti ei välitä teemaa suoraan, vaan se on kielen sisässä. Kilpi koki olevansa meedio kuvamaailman ja sanojen välillä.

Suururakkansa jälkeen ja arvostelut luettuan Kilpi valitti, etteivät vanhat ymmärtäneet hänen nuoruusteoksiaan eivätkä nuoret Saaristosarjaa. Hän luotti tulevaisuuden lukijaan verraten itseään oikeutetusti Aleksis Kiveen, niin ikään väärin ymmärrettyyn länsisuomalaiseen kirjailijaan. Seitsemässä veljeksessä onkin sama kosminen kattavuus, avara maailmanpiiri kuin Saaristosarjassa.

Laura Kokon suurtyö on pätevää tekoa. Muutamasta yksityiskohdasta voi olla eri mieltä. 1930-luvun pakkolait suuntautuivat raskaammin vasemmistoa kuin äärioikeistoa vastaan. Klassisti Goethe ei ollut romantikko eikä folkloristi Martti Haavio teologi. Suomenkielinen modernismi ei ala Alastalosta, vaan Kilven nuoruudenystävän L. Onervan Mirdjasta (1908).