Nobel-spekulaatioissakin pyörinyttä britti McEwania, jonka lähes koko tuotanto on suomennettu, määrittelee myös se, että vaikka hänen romaaniensa ideat ovat hyviä, niiden toteutus toisinaan ontuu . Hän ei jostain syystä aina pysty lunastamaan täyttä potentiaaliaan.

Uudessa romaanissa Kaltaiseni koneet on jälleen herkullinen lähtökohta. Ensimmäiset tiedemies Alan Turingin johdolla kehitetyt androidit, ihmisiä auttamaan ja ehkä jopa korvaamaan tarkoitetut robotit, ovat myynnissä. Aatamiksi ja Eevaksi kutsuttujen älykkäiden kävelevien koneiden ilmestymisellä on tietenkin ennakoimattomat seuraukset.

Minä, robotti

Kaltaiseni koneiden päähahmo, oman miespuolisen robottinsa hankkiva nörtti Charlie, sekaantuu tapahtumiin, jotka yhdistelevät kehnoa tieteistarinaa ja halpaa kioskiromaania. Näkökulmat ja johtopäätökset ovat tylsiä. Turhankin pohdiskelevassa kertomuksessa kiinnitetään paljon huomiota androideista johtuviin eettisiin ja moraalisiin ongelmiin. Mikä erottaa koneen ihmisestä? Ja jos ihminen leikkii tiedostavan koneen luodessaan Jumalaa, onko se väärin?

Kysymyksiä on käsitelty tieteiskirjallisuudessa jo hyvän aikaa, joten Ian McEwanei ei tuo tähän keskusteluun paljoa uutta. Hänen raikkaat huomionsa, kuten jännittävämmänkin teknologian nopeasti aiheuttama kyllästyminen, hukkuvat kliseisen ajattelun alle. Tarinointi ei ole muutenkaan erityisen kekseliästä: ”Kesä oli kuuma, ja kiehumispistettä lähestyttiin muutenkin.” (s. 172)

Aatami, Charlie ja hänen tyttöystävänsä Miranda ovat McEwanin hieman kömpelösti keksimän kolmiodraaman päähenkilöt. Käänteitä riittää ja aiheet käsitellään perusteellisesti, mutta kirjailija selittää liikaa. Osan asioista olisi aivan hyvin voinut sanoa rivien välissä.

Juhani Lindholmin suomennos osoittautuu hänelle tyypilliseen tapaan taas nautinnolliseksi. Tämänkin McEwanin romaanin lukee ahmien, vaikka se ei niin kummoinen olekaan.

Tietoisuuden pitkä varjo

Teoksesta tulee oppimestarimainen vaikutelma. Tässäpä kertomakirjailija näyttää science fiction -kollegoilleen kaapin paikan. Samalla Ian McEwan pääsee taas tutustumaan erääseen lempiteemaansa,  vastakkainasetteluun ihmisen hyvien ja huonojen puolien välillä. Kaltaiseni koneet -romaanin kaikki hahmot – myös robotti – huojuvat henkisesti, eivätkä pysty hallitsemaan itseään.

Epäuskottavaa kyllä, kertoja Charliella on asunto keskellä Lontoota ja varaa ostaa kallis androidi, vaikka hän ei käy töissä, on hassannut vähät perintörahansa, eikä juuri tienaa osakekeinottelullaan. Miten hänellä on varaa elämiseen, jää kirjassa enimmäkseen arvoitukseksi.

Suuremmaksi ongelmaksi paljastuu kuitenkin koko kuvion ennalta-arvattavuus. Nainen väkivallan houkuttelijana tai tuojana ja sekoava robotti ovat kliseitä, eivätkä riitä pitämään teosta aina edes viihdyttävänä. Vauhdin vastapainona on hitaita hetkiä, jotka houkuttelevat kääntämään sivuja tai jättämään kertomuksen sikseen.

Pitkän pohjustuksen jälkeen McEwan yrittää lopulta vetää maton lukijan jalkojen alta. Vapauttavaa riehumista seuraava päätelmä, ihmisen pitäminen tekoälyä arvaamattomampana ja heikompana, on kuitenkin jälleen pettymys. Keskeiseksi sivuhenkilöksi tupattu keksijä Alan Turing ei ole kirjan todellisuudessa kuollut vuonna 1954, vaan on elänyt vanhaksi mieheksi. Hän osoittautuu vain McEwanin mittavaa taustatyötä monotonisesti kertaavaksi statistiksi, ei uskottavaksi hahmoksi.

Kaltaiseni koneet muistuttaa McEwanin useimpia romaaneja siinä, että sen kyllä sujuvasti lukee, mutta se ei jätä pysyvää muistijälkeä. Monet kirjailijat antaisivat vaikka toisen munuaisensa saadakseen britin tuotteliaisuuden ja lahjat, mutta pelkkä kiistaton ammattitaito ei tämän teoksen kohdalla riitä. Kaltaiseni koneet on tekijänsä tuotannossa väliinputoaja ja unohtuu todennäköisesti pian.