Ihmettelin aikoinaan, kun Cormac McCarthya verrattiin The Washington Postin kirja-arvostelussa jumaliin (”Such writers wrestle with the gods themselves”). Otin reippaalta liioittelulta vaikuttaneen väitteen vakavammin luettuani hänen romaanejaan, joista suosikeikseni nousivat Veren ääriin (1985) ja rajatrilogia (Matka toiseen maailmaan, Kaikki kauniit hevoset, Tasangon kaupungit 1992-1998). Jo niiden ansiosta McCarthyn voi huoletta nostaa samaan kastiin viime vuosisadan suurten amerikkalaisten mieskirjailijoiden kuten Don DeLillon ja Philip Rothin kanssa.

McCarthy ei ehtinyt aivan täyttää 90 vuotta. Melko ainutlaatuista on, ettei hänen viimeisissä teoksissaankaan, romaaniparissa Matkustaja (2022) ja Stella Maris (2022), ole havaittavissa lepsuuntumista.

MCCARTHY ALOITTI näiden romaanien kirjoittamisen jo 1970-luvulla, mutta sai ne valmiiksi vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Toisiaan täydentävissä kirjoissa seurataan tieteellisesti lahjakkaita sisaruksia Bobby ja Alicia Westerniä. Heistä ensimmäinen on opiskellut kvanttifysiikkaa ja toista muistellaan matemaattisena nerona. En ymmärrä kummastakaan alasta hölkäsen pöläystä, mutta taulapäisyyteni ei estä minua samaistumasta näihin hahmoihinja sympatisoimasta heitä.

Sisaruksista Bobby on jännitteinen yhdistelmä pohdiskelevaista älykköä ja sanavalmista, käytännöllistä työmiestä. Mielenterveysongelmista kärsivä Alicia on rajoittuneempi. Hänen pakkomielteensä sekä matematiikkaa että veljeään kohtaan irrottaa hänet todellisuudesta.

Heidän isänsä mainitaan olleen maailmanluokan ydinfyysikko, joka oli mukana halkaisemassa atomia ja keksimässä ydinpommia yhdessä muun muassa Robert Oppenheimerin kanssa. Maailmanlopun aseen keksijän jälkeläiset Bobby ja Alicia vajoavat syvään syyllisyyteen tajutessaan, että tiede voi palvella pahaa.

Matkustaja sijoittuu suureksi osaksi New Orleansiin ja 1980-luvun alkuun. Suomennoksesta vastaavan Kaijamari Sivillin työ on jälleen sen verran loistavaa, että harvat Matkustajaan jääneet anglismit voi antaa anteeksi. McCarthyn tavaramerkkityylin tunnistaa helposti: ”Kaupungin rehevä sammalen ja kellarin haju sankkana yöilmassa. Kylmä ja kallonvärinen kuu kulki pilvenharsojen seassa liuskekivikattojen yllä. Laatat ja savupiipun jatkeet. Laivan sumutorvi joella. Katuvalot seisoivat höyrykuplissa ja pimeät rakennukset hikoilivat. Välillä kaupunki näytti vanhemmalta kuin Ninive.” (s. 54)

Kuka muu muka kirjoittaa näin – ja miksi McCarthylle ei annettu kirjallisuuden Nobelia?

Hänen kerrontansa on sydänjuuriaan myöten pessimististä, mutta sitä lukiessa rauhoittuu, niin hyvää proosa on. Matkustajan teksti tökkii lähinnä kohdissa, joissa kuvaillaan lääkkeensä ottamatta jättäneen Alician hallusinaatioita. Niiden mukanaolo on perusteltua, mutta ne alkavat nopeasti toistaa itseään.

McCarthylla on lisäksi edelleen ongelmia kirjoittaa naisista. Miesten kanssa hän pärjää paremmin. He kuuluvat ikuiseen veljeskuntaan, jonka tehtäväksi on annettu tarkkailla maailmaa ja tuhoutua sen kanssa. Kertoja kommentoi: ”Isille annetaan aina anteeksi. Loppujen lopuksi heille annetaan anteeksi. Jos ne maailmaa kohdanneet kauhut olisivat olleet naisten tekosia, heidän päästään olisi luvattu palkkio.”

Nuo mainitut puutteet ovat kuitenkin pelkkiä pikkujuttuja erinomaisessa kokonaisuudessa. Romaanitaiteen huippuunsa kehittänyttä McCarthya arvioidaan vain eri kriteerein kuin tavallisia kirjailijakuolevaisia.

MATKUSTAJA NAITTAA onnistuneesti trilleriä ja taideproosaa. Jylhän tunnelmoinnin lomassa seurataan jännitysjuonta, jossa liittovaltion viranomaiset ahdistelevat pelastussukeltajana työskentelevää Bobbya. Hän näkee eräällä työkeikallaan jotakin, mitä hänen ei olisi pitänyt nähdä, mistä seuraa sarja kiperiä käänteitä.

Matkustaja muistuttaa lopulta enemmän tekijänsä Tie-maailmanloppuromaania (2006) kuin toiminnallisempaa Menettyä maata (2005). Konservatiivinen McCarthy ehdottaa jälleen, että Yhdysvalloilla on mennyt liian lujaa 1800-luvun lopun jälkeen, eikä tästä ole seurannut paljoa hyvää. Hän oli toisin sanoen tyypillinen vanha jäärä, mutta lähes jumalaisesti kirjoittanut sellainen.

Westernin suku nostetaan viimeisimmäksi esimerkiksi maanisesta vauhdista: ”Työmiehen haalareista Time-lehteen kahdessa sukupolvessa. Kolmannessa unholaan. Piste ja loppu.” (s. 242)

Bobby jää vangiksi sekä fyysisesti, hallituksen kiinnostuessa hänestä, että henkisesti, kärsiessään siskonsa menettämisestä. Hänen kohtaloaan kuvaillaan dramaattisin sanankääntein: ”Ihmisistä vihoviimeinen joka seisoo ympärillään pimenevässä maailmankaikkeudessa yksinään. Suree kaikki surut yhdellä surulla. Niistä säälittävistä ja ehtyneistä jäännöksistä jotka kerran olivat hänen sielunsa ei löydy mitään mistä luoda edes jotain etäisesti jumalan kaltaista oppaaksi lopun aikoina.” (s. 452)

Kielellä herkuttelevaa Matkustaja-romaania voisi kyllä kritisoida sen reippaasta mitasta, mutta eihän Michelin-kokkiakaan haukuttaisi, jos hän toisi pöytään paljon ruokaa. Järkevämpää on suhtautua sekä Matkustajaan että Stella Marisiin ihmeellisenä lahjana: luulimme McCarthyn vaienneen, mutta hän saikin valmiiksi vielä kaksi teosta, eikä ainakaan ensimmäinen niistä ole lainkaan hassumpi.