Tohtori Jukka Tarkka on tunnettu Suomen poliittisen historian tutkija, jolla on laaja julkaisutoiminta. Hän on toiminut myös Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajana ja kansanedustajana.

Tarkan uusimman tutkimuksen keskeinen väite on, että Ahvenanmaan neutraali asema ei ole lisännyt Itämeren vakautta, vaan enneminkin tuonut epävarmuutta. Hän huomio teoksessaan, että vaikka Ahvenanmaata on aina 1850-luvulla käydystä Krimin sodasta, pyritty kansainvälisin sopimuksin demilitarisoimaan, niin kaikki Itämeren alueella käydyt sodat ovat johtaneet saaren linnoittamiseen ja sotatoimiin alueella. Tänä aikana oman aikansa suurvallat  ̶ Venäjä, Saksa ja Britannia ̶ ovat osoittaneet kiinnostusta saariryhmää kohtaan.

Demilitarisointi ei pitänyt Ahvenanmaata sotien ulkopuolella 

Ensimmäinen Ahvenanmaan aseettomuutta koskeva sopimus tehtiin niin sanotun Oolannin sodan jälkeen 1850-luvulla, kun brittien ja Ranskan laivasto-osasto oli ensin käynyt tuhoamassa venäläisten linnoitukset Bomarsundissa. Sopimuksesta piittaamatta Venäjä linnoitti Ahvenanmaan ensimmäisessä maailmansodassa.

Suomen sisällissodan aikana alueen miehitti ensin Ruotsin ja sitten Saksan joukot. Sodan jälkeen saarista tuli Suomen ja Ruotsin kiistakapula.  Kansainliitto antoi alueen Suomelle ja vuonna 1921 Geneven sopimuksella siitä tehtiin demilitarisoitu alue.

Talvisodan alussa Suomella oli kiire saada joukkonsa sinne estääkseen puna-armeijaa ehtimästä ensin. Talvisodan jälkeen Neuvostoliitto pakotti Suomen vetämään joukkonsa pois ja solmimaan niin sanotun Moskovan Ahvenanmaa-sopimuksen. Sopimus oikeutti Neuvostoliiton perustamaan Maarianhaminaan konsulaatin valvomaan demilitarisointia. Konsulaatti on edelleen olemassa ja toisin kuin Pariisin rauhansopimusta, Suomi ei sanonut sitä irti kylmän sodan päättyessä 1990-luvun alussa.

Onko Ahvenmaan aseman muuttaminen realistinen vaade? 

Jukka Tarkka toteaa teoksensa loppusanoissa historian osoittavan, etteivät demilitarisointi ja puolueettomuus voi kulkea käsi kädessä. Puolueettomuutta pitäisi sotilaallisesti suojata. Tarkka pystyy osoittamaan historian valossa Ahvenmaan asemaan liittyvät ongelmat, mutta jättää vähemmälle huomiolle sen, että Suomi pystyi toisen maailmansodan aikana nopealla toiminnalla estämään vihamielisiä joukkoja saamasta Ahvenanmaata käsiinsä. On myös huomattava, että alueella käydyt taistelut ovat olleet verraten vähäisiä. Ei ole myöskään syytä epäillä, etteikö Suomella olisi suunnitelmia alueen turvaamiseksi, jos maahamme kohdistuisi suora sodanuhka. Nykyaikana rannikkopuolustus ei perustu entiseen tapaan tykkiasemiin ja linnakkeisiin vaan enemmän liikkuviin joukkoihin.

Ahvenanmaan sopimusta voi toki kritisoida, mutta on myös tunnustettava tosiasia, että ilman diplomaattista selkkausta Suomi ei voi lähteä yksipuolisesti muuttamaan Ahvenmaan asemaa. Oikeastaan ainut taho, joka voisi olla asiassa aktiivinen on ahvenanmaalaiset itse. Heidän on tahollaan pohdittava, tuoko Jukka Tarkan kirja, joka on julkaistu toistaiseksi vain suomen kielellä, jotain uutta näkökulmaa, mikä antaisi aihetta tällaisen keskustelun käymiselle. Pidän epätodennäköisenä, että näin käy.