Palkittu politiikan aikakauslehti
72€/6kk

Kirjallisuus

Kirja-arvio: Vaikea suhde ruumiiseen

Y-sukupolvella, kuten ilmeisesti muillakaan, ei ole helppoa. Moneen ehtineen Antti Hurskaisen (s. 1986) romaani 22 – Kertomus syömisestä kuvaa ihmisen moraalista ahdistusta ravintoketjun huipulla. Siellä ongelmiin ei ole helpotusta tai ratkaisua, vaan kaikki päättyy kyyneliin.

Esa Mäkijärvi

Kirjan nimi viittaa sekä nuoreen ikään että terveeseen painoindeksiin. Aiheesta, miehen syömishäiriöstä, ei vieläkään mielellään puhuta, joten on hienoa että Hurskainen nostaa sitä tässä esiin. Harmi kyllä suuren osan teoksesta kertova henkilöhahmo on niin narsistinen, ettei häntä tee mieli sympatisoida. Se lienee tosin tarkoitus. Tämä tarina ei ole mukava, eikä sen äärellä viihdytä.

Kyseessä on nimellisesti esikoisromaani, mutta neljä esseekokoelmaa julkaissut Hurskainen ei niin vain pääse leipälajistaan. Ote on monin paikoin tuttu hänen aiemmista kirjoistaan: ”Tiesitkö, että marinaraa valmistettiin jo 1700-luvulla tähän tyyliin? Tarinan mukaan napolilainen Port’Alba, maailman ensimmäinen pizzeria, kehitti marinaran, jotta merimiehet saivat syödäkseen myös päivinä, jolloin kalasaalis oli jäänyt vaatimattomaksi. Pizza marinara on syntynyt puutteesta.”

Tänä päivänä kaikkea riittää sen sijaan ylenpalttisesti ja se aiheuttaa syyllisyyttä. Stressittömyys, liikunta ja nukkuminen, perusratkaisut, eivät sielulliseen tuskaan auta. Syömisestä tulee ylisuorittamista, kuten kaikesta muustakin. Kaloreita lasketaan ja painoa vahditaan maanisesti.

22 koettelee esimerkiksi Jaakko Yli-Juonikkaan teosten tavoin lajityyppien rajoja. Hurskaisen romaani poukkoilee jossakin proosan ja esseen välillä. Sen pääkertoja paasaa tilanteestaan entiselle tyttöystävälleen tavalla, joka todistaa tekijän kirjallisista kyvyistä.

KIRJAT
Antti Hurskainen:
22 – Kertomus syömisestä
Siltala 2019, 213 S.

Hurskainen taipumus poseeraamiseen näkyy tosin ylimääräisenä tekijänä jälleen hänen tekstissään. Hän korostaa itseään esikuviensa Antti Nylénin ja Matti Mäkelän tavoin. Monet 22:n täydellisiksi hiotut lauseet vaativat huomiota, vaikka Hurskainen kätkeytyykin tällä kertaa hahmojensa taakse ja kurkkii sieltä.

Elämä täydelliseksi tulemisen tiellä

Mistä syömishäiriö johtuu? Osaksi perspektiivivirheestä, väitetään 22:ssa. Saatavilla olevan tiedon perusteella on esimerkiksi helppo tehdä seuraava johtopäätös: ”Heikot ahmivat, vahvat pidättäytyvät.” (s. 14)

Romaanissa muistutetaan, että pyhimykset ovat historiallisesti kieltäytyneet ruoasta. Paastoaminen on kuihduttanut heidän ruumiitaan ja kasvattanut heidän henkiään. Mainoksissa keikistelevät mallit ovat hekin sairaalloisia. He edustavat kauneusihannetta, jota kohti pyritään. Lihavia epäillään, koska he nauttivat liikaa elämästä ja näyttävät sen.

Yhtä lailla 22 on tarina hajoavista mielistä ja sotkuisesta elämästä täydelliseksi tulemisen tiellä. Sen henkilöiden on mahdotonta hyväksyä keskeneräisyyttään ja sitä, ettei heistä koskaan tule valmiita.

Kirjan näkökulma on kaupunkilainen ja milleniaalinen. Näiden ryhmien ulkopuolelta tulevat saavat siitä tuskin mitään. Vegaanisuus ja ylipäätään eettinen syöminen on tärkeää. Se erottaa ihmisen, no, eläimestä, tehden hänestä moraalisen.

Ironista otetta ei tosin unohdeta syvimmänkään masennuksen keskellä. Kertoja naljailee: ”Meitä ei palvella. Millainen ensimmäinen maailma tämä on?”

Valitse elämä

Teoksen ensimmäiset vajaat 200 sivua kestävä vimmainen monologi ei ole läheskään vaikkapa Thomas Bernhardin hieman vastaavalla tavalla toteutettujen tarinoiden tasolla. Antti Hurskainen hallitsee kielen, mutta ei vielä niin hyvin kuin näin vaikea romaani vaatisi.

Kunnianhimostaan huolimatta 22 muistuttaa toisinaan ylipitkää esseetä. Perinteistä juonta ei ole ja kirja on väsyttävää vaahtoamista vaikeasta suhteesta omaan ruumiiseen. Mitään ei ratkaista, eikä mihinkään päästä.

Romaani on tämän aivoissa vellovan sekasotkun tarkka, joskaan ei eheyttävä tai innostava, kuva. Sen huomiot masentavat: ”Olen, kuten sinäkin, ensimmäistä sodanjälkeistä sukupolvea, jonka tulotaso jää alhaisemmaksi kuin vanhempiensa. Syömme vähemmän eläinproteiinia kuin he ja täydennämme riutuvaa kokonaiskuvaa.”

Ensin valitaan elämä ja sitten, totuuden valjettua, kuolema. Milleniaalit, oman napansa tuijottajien sukupolvi, kärsii kohtalokkaasti. Sen sankareita ovat kuolleet muusikot, kuten anorektikko Richey Edwards, joka katosi jäljettömiin demonstroituaan pahaa oloaan  ensin julkisesti. Osa Y-sukupolvesta haluaa Richeyn tavoin ensin huomiota ja sitten hävitä, välissä ehkä kostaakin, tuhota palan maailmaa.

22:n lukeminen on raskasta. Teksti vyöryy päälle intensiivisenä ja assosiatiivisena, kuin laukalle päässeenä esseenä. Oivallukset ovat kipeitä ja aurinko jää jumiin paksujen tummien pilvien taakse. Huumori on pikimustaa: ”Pappi oli viisissäkymmenissä aloittanut triathlon-harjoittelun ja saarnannut kerran juoksutrikoissa. Itsensä ylittäminen näyttäytyi siltana taivasten valtakuntaan.”

Ensimmäisen maailman rajattomuus johtaa vaikeuksiin. Miten olla kunnon ihminen? Miten elää täysillä, mutta samalla ketään satuttamatta ja hiilijalanjälkensä minimoiden? Eri sukupolvet ovat 22.ssa eri tavoin hukassa. Nyt on nuorten aikuisten ja heidän vainoharhojensa vuoro.

Jaa tämä artikkeli

Kommentit

Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.

Sähköpostiosoitteesi

Toimituksen valinnat

Toimituksen valinnat

Demokraatti

päätoimittaja: Petri Korhonen
Lähetä juttuvinkki →

Toimitus: PL 338, 00531 Helsinki, puh. 09 701 041

Arbetarbladet

chefredaktör: Topi Lappalainen
Kontakt →

Redaktion: Broholmsgatan 18-20 C, 00531 Helsingfors

Tietosuoja-asetukset

2018 DEMOKRAATTI
TIETOSUOJA- ja REKISTERISELOSTE