Hienosti nimetty teos 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia paneutuu lisäksi Kähkösen suvun traumoihin, kuten käsitykseen vainotuksi joutumisesta. Kirjailija käsittelee kannettuja taakkoja ja pyrkii luopumaan niistä. Riitan hankala elämä osoittautuu varoittavaksi esimerkiksi siitä, mihin selvittämättömät tunteet voivat johtaa.

Tunnustuksellinen 36 uurnaa on luokiteltu kaunokirjallisuudeksi. Se yhdistelee proosaa ja esseistiikkaa, mutta kieltäytyy olemasta romaani. Mitä ei voida tietää, se kuvitellaan, ja muu perustuu huolelliseen tutkimukseen.

Teos tapahtuu unettoman yön aikana. Kirjailija valvoo ja puhuu äidilleen, joka on tullut käymään hänen luonaan ennen siirtymistään tuonpuoleiseen. Sirpa Kähköselle tyypillisesti yksityinen ja yleinen historia nivoutuvat yhteen. Hänen savolainen sukunsa oli poliittisesti punainen, mihin kuului muun muassa utopistista kommunismia ja vankilatuomioita. Kähkönen tulkitsee, että hänen äitinsä tuska johtui osin tämän vanhempien ja isovanhempien kokemista vääryyksistä, ja Riitta halusta kostaa ne.

Kyse on sukupolvien mittaiseksi venyneestä kierteestä, johon kuuluu muun muassa vihaa, surua, katkeruutta ja yksinäisyyttä. Sirpa Kähkönen mainitsee purkaneensa näitä negatiivisia asioita terapiassa ja psykologisesti tarkka 36 uurnaa vaikuttaa tämän huolellisen työn yhdeltä tulokselta. Kirjailija toteaa rehellisesti: ”Enhän minä mennyttä voi muuttaa. Teen tämän itseni takia.” (s. 26)

RIITAN KERROTAAN olleen sopeutumaton poikkeusyksilö, jota ei ymmärretty edes lapsena. Hän syntyi vuonna 1941, eikä viihtynyt sodan jälkeisessä konservatiivisessa ja sovinistisessa Suomessa. Hän ei kuitenkaan lähtenyt maailmalle, kuten hänen olisi tyttärensä mielestä ehkä pitänyt, vaan jäi jumiin.

Riitan henkinen tilanne paheni hänen jouduttuaan vakavaan onnettomuuteen loppukesästä 1957. Hän seisoi linja-auton käytävällä veturin osuessa siihen puomittomassa tasoristeyksessä. Tragediassa kuoli yksi ihminen ja loukkaantui 30, heidän joukossaan teini-ikäinen Riitta.

Hän oli sairaalassa kriittisessä tilassa, mutta parani fyysisesti nopeasti ja pääsi kotiin. Onnettomuus aiheutti kuitenkin ilmeisesti aivovamman, joka vaikeutti hänen mielenterveydellisiä häiriöitään tai jopa laukaisi ne.

Näitä sairauksia ei tuolloin juuri ymmärretty ja osattu hoitaa. Vanhemmat käskivät lastaan ryhdistäytymään. Vahva tahto ajoi Riitan vielä valmistumaan kauppakoulusta, työllistymään ja perustamaan perheen, mutta asioiden tekeminen niin sanotusti oikein ei riittänyt.

Niinpä hän kärsi loppuelämänsä kauheasta levottomuudesta. Alkoholiin turvautuminen teki hänestä jopa demonisen, eikä epätoivottu tytär Sirpa tuntenut oloaan turvalliseksi kotona. Riitan aikuisena tapahtunut riehuminen oli oman pahan olon purkamista ja sälyttämistä. Sirpa parahtaa: ”Miten voi olla, että niin vaikeasti rikkoutunut ihminen kuin Riitta oli jäänyt niin tyystin vaille hoitoa.” (s. 178)

36 UURNAA ei ole kuitenkaan Karl Ove Knausgårdin autofiktiivisen Taisteluni-romaanisarjan tyylistä tilitystä ja jyräystä. Sirpa Kähkönen pyrkii tekemään äitinsä kanssa sovinnon. Tytär puhuu suunsa puhtaaksi, mutta häntä ei motivoi viha, vaan suru. Hänen teoksensa huokuu syvää itseymmärrystä. Äiti Riitta piirtyy 36 uurnasta esiin kokonaisena ja tasapuolisena, ei pelkkänä ongelmapesäkkeenä. Sillä: ”Me teemme tällaista mosaiikkia tässä, muistan lapsuudestani pannunalusen jossa oli monenkirjavia paloja. Niin kuin meissä kaikissa on, kaikennäköistä pirstaa ja sälöä.” (s. 40)

Kähkönen kirjoittaa äidistään kauniisti, raastavasti ja rehellisesti. Parhaimmillaan ajatustyö johtaa henkeäsalpaavaan proosaan: ”Minä olin sinussa kerällä, minä olin sinussa langalla kiinni, elämänlangalla, sinä olet minussa, kuolemansiteellä, sinä olet säikeinen säikeissäni, syy minun syissäni, langansyissä, sinä olet tervainen touvi ja silmukka köydessä.”

Sotaa edeltävässä Suomessa oli tyypillistä, että naiset jäivät kotiin ja miehet pakenivat esimerkiksi merelle. Feministinen 36 uurnaa kritisoi tätä epäreiluutta. Riitan kaltaisilla vahvoilla naisilla ei ollut juuri liikkumavaraa. Heiltä vaadittiin pidättyväisyyttä, mutta vaatimuksille ei tullut loppua ja ne rakensivat vankilaa. Sirpa Kähkönen kiteyttää: ”Naisen osa: että ei kelpaa minkäänlaisena.”

Hänen äitinsä olisi ehkä halunnut, että surullinen ja savuava maa, kuten tytär säitinsä elämää kutsuu, jätettäisiin kääntämättä. Se ei ole kuitenkaan vaihtoehto, sillä vain kohtaamalla kipeän menneisyytemme me voimme ymmärtää sitä ja päästä tilanteeseen, jossa se ei enää hallitse meitä. 36 uurnaa on terapeuttista, parantavaa kaunokirjallisuutta, parhaita tänä vuonna lukemiani teoksia.