Se, joka omistaa ruuan, omistaa tavallaan myös sitä tarvitsevat ihmiset. Siinä valossa ei ole mikään ihme, että diktaattorit ja totalitaristiset järjestelmät hyödyntävät ruokaa tai sen puutetta vallan saamisessa, säilyttämisessä ja kasvattamisessa. Niin bolsevikit, natsit kuin maolaiset käynnistivät vallankumouksensa vaatimalla kovaan ääneen nälässä eläville kansalaisille leipää.

Kuitenkin juuri Stalinin Neuvostoliitto ja Maon Kiina 50-luvulla suuren harppauksen myötä – mutta myös Hitlerin Saksa toisen maailmansodan lopussa – ajautuivat nälänhätiin, joissa kuoli miljoonia ihmisiä. Merkittävä tekijä moiseen oli kahden ensin mainitun kohdalla pikavauhdilla ja kömpelösti hoidettu siirtymä kommunismiin. Toinen syy oli etenkin Neuvostoliitossa mutta myös Kiinassa harrastettu asioiden kaunistelu ja salaaminen, kolmas taas maatalouden aggressiivinen kollektivisiointi ja viljan myyminen ulkomaille tehdaskaluston hankkimista varten.

Ruokakatastrofien seurauksena luurangoiksi kuihtuneet ihmiset söivät mitä tahansa suuhun mahtuvaa, kuten puun kuoria, nahkavöitä, laastia, suolet tukkivaa mutaa ja lopulta jopa toisiaan – yltäkylläisyyttä kaikille luvannut ruokadiktatuuri päättyi kaaokseen ja kauheuksiin, kuten tapahtumien kulkua kuvataan Ville-Juhani Sutisen hiljattain ilmestyneessä kirjassa Ruoka, valta ja nälkä 1900-luvun diktatuureissa.

Syöminen on ollut perheiden sisäinen yksityinen asia, ja keittiö yhtä intiimi alue kuin makuuhuone. Diktatuureissa valta tunki koteihinkin. Neuvostoliitossa ja Kiinassakin rakennettiin esimerkiksi jättiläismäisiä kollektiivisia keittiöitä.

Kuvaavaa on, että kun yksityiskeittiöt Neuvostoliitossa myöhemmin taas sallittiin, kiellettyjä radioasemia, kuten Voice of Americaa kunneltiin juuri siellä. Ja kun varapresidentti Richard Nixon ja pääministeri Nikita Hruštšov kävivät vuonna 1958 Moskovassa kuuman ja kiihkeän poliittisen keskustelun, se tapahtui keittiössä, amerikkalaisten messukäyttöön rakentamassa toki. Niinpä tätä Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton johtajien harvinaista tapaamista alettinkin mediassa kutsua ”keittiöväittelyksi” (the kitchen debate).

Kapitalismin tunnuksiin kuuluvaa samppanjaa ei Neuvostoliitossa nähty, mutta sen tilalle kehitettiin oma versio, jonka tarkoitus oli viestittää kansalle että sosialismissa rahvaskin saa nauttia tuota ylellistä juomaa. Mao taasen suosi chiliä, ja julisti että jos ei kestä chilin tulisuutta, ei voi olla kunnon vallankumouksellinen . Tuo punainen tulinen kasvi kohotettiin Maon Kiinassa vallankumouksellisuuden symboliksi.

SUTISEN KIRJA kertoo, miten monet ruuat on kohotettu kansallisuuden tunnusmerkeiksi, kuten karjalanpiirakat Suomessa tai borssikeitto Venäjällä, vaikka ne ovat alunperin muualta tulleet. Neuvostoliiton jälkeen itäblokin maiden välillä käytiin kovaa kiistaa mille maalle ”porssi” oikeastaan kuuluu. Viimeinen pisara pöytäliinalle läikähti vuonna 2020, kun porssia vapautensa symbolina pitävä Ukraina haki keitolle Unescon statusta osana maansa perinnettä. Parin vuoden päästä Ukraina saikin porssin omakseen – osin kannaottona sotaa vastaan. Voiko ruuan symbolinen poliittinen luonne enää pitemmälle kärjistyä ja näkyvämmäksi tulla.

Erityisesti kirjan lopussa Sutinen vihjaakin että ruuan ja vallan sidos ei ole katkennut vielä nykyäänkään, ei edes demokratialla ylpeilevissä länsimaissa. Esimerkiksi Coca-Colalla ja McDonaldsin hampurilaisilla on selkeä ideologinen merkitys. Nämä kaikkien tuntemat brändithän hallitsevat kattavasti koko kulutusmaailmaa, kun ovat ulottaneet lonkeronsa Venäjälle, Kiinaan ja muihin diktatuureihin.

Sutinen ei oikein saa irti juuri uusia näkökulmia näistä valtakysymyksistä. Asiaa olisi auttanut, jos asian pohdintaana olisi olisi otettu mukaan vaikka Michel Foulcaultin kaltaisia uuden, tuottavan ja pehmeämmän vallan tutkijoiden ajatuksia. Elintasoyhteiskunnassa ei ihmisiä tarvitse enää hallita pakottamalla, kurittamalla ja nälkäkuolemalla uhkaamalla. Valta ympäröi ihmisiä kaikkialla ja digitaalisessa muodossa pääsee sisään yksityisimmillekin alueillekeittiöitä ja maakuuhuoneita myöten.

Se Sutisenkin mainitsema seikka, että ruoka kytkeytyy itseään yksilönä pitävän nykyihmisen identiteettiin, kertoo lähinnä siitä, miten yksilö on sisäistänyt vallan niin perusteellisesti, että samastuu siihen täysin, ja pitää vallan vaateita ominaan.

Ihminen on todellakin sitä, mitä hän syö – nykyään myös henkisesti ja ideologisesti.