Eeliksellä on vaikeaa. Tarpeeksi tasapainoiselta vaikuttanut perheenisä on tehnyt katoamistempun, ja häntä etsitään muun muassa menneisyydestä, jossa hän saa kokeellista hoitoa psyykkisesti oireilevana lapsena. Mitä Eelikselle tapahtui silloin, mitä hänelle tapahtuu nyt? Arvoitusta ratkotaan luku kerrallaan psykologisen draaman ja trillerimäisen jännityksen sekoituksessa.

Kuten energisessä edellisessä romaanissaan Lumo (2022), Riikka Pulkkinen yhdistelee Viimeisessä yhteisessä leikissä taitavasti vakavaa proosaa viihteellisempään kerrontaan. Tällä yhdistelmällä ei ehkä päästä Finlandia-ehdokkaaksi, mutta on vain hyvä, että meikäläisessä romaanitaiteessa uskalletaan hullutella tällaisella vakavien kriitikkojen näkökulmasta mahdollisesti sopimattomalla tavalla.

Pulkkisen jongleeraamat pallot pysyvät ilmassa, vaikka aikatasoja on kaksi ja näkökulmia kolme. Eeliksen lisäksi puheenvuoronsa saavat vaimo Mai ja lapsuudenystävä Nova. Heidän osuutensa eroavat toisistaan tarpeeksi sekä sekaannuksen välttämiseksi että mielenkiinnon pitämiseksi yllä.

PULKKISEN UUTUUTTA ahmii kuin hampurilaista, mutta vaikka se haluaa olla roskaruoan lisäksi Michelin-ravintolan ateria, sekoitus ei maistu kumma kyllä pahalta, vaan houkuttelevalta.Teksti vuorottelee lattean ja syvällisen välillä, mutta tarkoituksella, ei johtuen tekijän huolimattomuudesta tai osaamattomuudesta. Niinpä vastaan tulee tällaisia lauseita: ”Menneisyys on heille lukittu lipasto, jota yhteisestä sopimuksesta ei avata.”

Oireilevien, traumatisoituneiden ja arjessaan hankaluuksia kokevien lasten kesäleireillä lääkärit, tutkijat, neurologit ja ohjaajat käyttävät asemaansa väärin kohdellen vallassaan olevia koekaniineina. Jälkimmäisiä on vaikea syyttää tilanteesta, joihin heidän vanhempansa ovat sekä epätoivonsa että naiiviutensa takia suostuneet: ”Mutta me oltiin lapsia, ja me tehtiin niin kuin lapset tekee: me turvauduttiin maagiseen ajatteluun, loitsuihin, itsemme ja toistemme vakuutteluun.” (s. 273)

Ainoa selvästi kömpelö puoli Pulkkisen romaanissa ovat maneerimaisiksi jäävät kuin-vertaukset, kuten tämä: ”Valo halkoi puutarhaa puiden välistä kuin jumalallinen kakkulapio.” Niillä tavoitellaan keveyttä, mutta lopputulos on monesti väkinäinen.

Muuten teos onkin erinomaisesti kirjoitettu. Se uhkuu samaa itsevarmuutta kuin Lumo, vaikka onkin lopulta sitä selvästi synkempi.

Pulkkinen kiinnittää uuden romaaninsa hahmojen kautta huomiota psykiatrisen hoidon vaikeuteen, jopa mahdottomuuteen, koska sen oireet ovat aina yksilöllisiä. Silti löytyy tautiluokituksia ja muita kategorioita, joilla elohopeamaiset vaivat pyritään lokeroimaan. Samalla määritellään potilaat.

Proosassa esitetty kritiikki esimerkiksi tiedettä kohtaan ei ole välttämättä reilua, mutta toisaalta vaikkapa rahanahnetta lääketeollisuutta on syytäkin suomia. Pulkkisen tarinassa etsitään parannuskeinoa ihmisyydestä. Viisasten kiveä, jota esimerkiksi filosofiat ja uskonnot ovat turhaan yrittäneet löytää. Jos sellainen vain saataisiin, ihmisen muokkaaminen toiseksiolisi mahdollista.

ROMAANISSA LASTEN saaman kokeellisen hoidon ympärille kiertyvä juoni ei tunnu epäuskottavalta. Romaani sijoittuu puoliksi lähitulevaisuuteen, jossa teknologiaan luotetaan melko sokeasti, eikä ihmisyksilöitä jakseta juuri enää katsoa tai kuunnella. Eräs kirjan auktoriteeteista parahtaa: ”Koko ihmiskunta on yhtä oireilevaa lasta, jos minulta kysytään. Pakkohan meidän on tehdä jotain.”

Tästä lähtökohdasta käynnistyvä tutkimus alkaa ehkä järkevänä, mutta ajautuu pian väärille eli epäeettisille urille. Kokeiden keskeyttämisen jälkeen niihin epätoivoaan ja ymmärtämättömyyttään osallistuneet lapset pettyvät, koska eivät parantuneetkaan kunnolla. Nuorina aikuisina he kärsivät yhä: ”Nyt me jo tiesimme, että tulisimme kantamaan kaikki pelkomme vuosien halki, eikä mitään virheetöntä, lapsuuden mustetahroista parantunutta aikuisuutta olisi olemassa.” (s. 338)

He kutsuvat oireiluaan hämäräksi, ja niiden pahinta seurausta, psykoosia, putoamiseksi.Heidän levottomuutensa muuttuu krooniseksi: ”Olimme kaikki leirikesien jälkeen oppineet, että meidän oli pelättävä ihomme alla olevaa maailmaa. Meidän tuli kaiken aikaa tarkkailla itseämme, oireitamme, merkkejä, lihamme ja hermostomme kieltä. Eikä sekään riittänyt. Huomio tuli keskittää kaiken aikaa myös muihin. Omien silmiemme takana, toisten lasten silmien takana, saattoi olla meneillään mitä tahansa.” (s. 363)

Viimeisen yhteisen leikin loppupäätelmät ovat suhteellisen tylsiä. Aikuistuminen merkitsee vastuun kantamista sekä itsestä että toisista. Lisäksi pienet ja suuret psyykkiset vaivat kehotetaan hyväksymään, sillä niiden kanssa oppii kyllä elämään, kunhan turvautuu muun muassa terapiaan ja lääkitykseen. Mutta Pulkkisen esittämien johtopäätösten kanssa on toki vaikea olla eri mieltä.