William Shakespearen noin 480 vuotta sitten kirjoittamaa, kahden nuoren veronalaisen ultramurheellisesti päättyvää rakkaustarinaa pidetään yleisesti näytelmäkirjallisuuden koskettavimpana tragediana. Itse lasken nähneeni siitä seitsemän eri tuotantoa, mutta en muista kertaakaan nieleskelleeni paloja kurkustani saati kyynelehtineeni.

Kaksi viimeisintä näkemääni Romeo ja Julia -toteutusta ovat kuitenkin vakuuttaneet minut siitä, että tässä Shakespearen tragediassa on sittenkin potkua. Jopa niin, että silmänurkkaa on niiden äärellä pitänyt vaivihkaa pyyhkäistä.

KANSALLISTEATTERISSA vuonna 2018 ensi iltansa saanut Jussi Nikkilän ohjaus Julia ja Romeo (nimen järjestys oli tuolloin perustellusti käännetty) sulatti sydämeni, kun ensi kertaa tuntui siltä, että tarina tuli iholle nimenomaan teinirakkautena – kiitos päärooleja esittäneiden tuolloisten teatterikorkeakoululaisten Satu-Tuuli Karhun ja Olli Riipisen.

TT:n tulkinassa teini-ikäiset Romeo Montague ja Julia Capulet saavat olla lapsellisia, vastuuttomia, hölmöileviä ja tunteiden palossaan täysin keskenkasvuisen kohtuuttomia. He saavat myös mittailla omia kykyjään astua joskus lähitulevaisuudessa aikuisten maailmaan. Julia esimerkiksi pohtii monologissaan identiteettiään, että onko hän aikuisille vain joku yhdentekevä ”Julle”, jonka omasta tahdosta ei heille ole väliä. Eikä isä Capuletille olekaan, kun tämä järjestelee Julialleen sopivaa avioliittoa kreivi Parisin kanssa – silloin nuori neiti (tarinassa siis 14 täyttämässä) vasta lapseksi heittäytyykin.

Vaikka kertookin vähän varttuneemmista teineistä, lähtee J. Karjalaisen tietty biisi soimaan korvissa tätä Romeota ja Juliaa katsellessa: ”Hei missä sä oot hölmo nuori. sydän, nyt kun sinua tarvitsen.”

Se sydän sykkii nyt vimmaisimmillaan juuri täällä, Tampereen Teatterin päänäyttämöllä.

WESTERBERGIN SOVITUKSEN oivaltavimpia ratkaisuja on ollut pistää näytelmän nuori ja vanhempi sukupolvi puhumaan eri kieltä. Kirjaimellisesti: aikuiset puhuvat etupäässä kohotetusti shakespearelaista runomittaa (käytössä Lauri Siparin suomennos), joka taitaa kaikua niin näytelmän nuorison kuin oikeiden tämän päivän nuorten korvissa aika onttona tai anakin outona puheenpartena. Romeo ja Julia sekä ystäväpiirinsä Benvolio ja Mercutio tekevätkin tässä näyttämöversiossa jopa pilaa moisesta ylevyydestä, he kun käyttävät omassa kielessään reteempää sanastoa aina niitä välimerkinomaisia ”vittuja” myöten. Shakespeare moisesta tuskin pyörähtää haudassaan, mutta joillekin nykypäivän klasaripuristeille se voi olla liikaa. No, TT:n katsomossa ei näkynyt tyhjiä paikkoja väliajan jälkeenkään.

Mustaa mutta toiveikkaasti: Isä Lorenzo (Esa Latva-Äijö) juonii Romeota karkumatkalle.

Hyvin vaikuttavaa tässä toteutuksessa on myös se, että tragedia tehdään valkeudessa. Näyttämökuvaa hallitsevat usein mittavat lamppuarsenaalit lattiatasolta peräseinän korkeuksiin. Raimo Salmen suunnittelemat valaistusratkaisut ovat komeita mutta mietittyjä. Westerbergin jumaloimat lattiatason alavalot ovat oikeuksissaan ja tuovat mieleen hänen Fanny ja Aleksander -ohjauksensa vastaavanlaiset visiot, joissa pimeitä tekoja tehtiin vasten kirkkaita näyttämökuvia.

Myös elävä tuli luo kynttilöin ja soihduin pimeämpiin hetkiin puhuttelevaa valoa.

Valkeaa mutta epätoivoista: Kreivi Parisin (Arttu Soilumo) unelmat poksahtavat rikki, kun kuluu viesti Julian kuolemasta.

Anna Sinkkosen puvustuksessakin valöörit vaihtuvat. Välillä, etenkin alkupuolella ollaan tummemmissa, mutta mitä vääjäämättömämmäksi traaginen loppu käy, sitä vaaleammaksi käyvät näyttelijöiden asut. Lopussa koko jengi on Julian hautakammiossa (vaalea sekin) niin valkoisissa, jotta häikäisee. Hieno kontrasti.

TÄMÄN ESITYKSEN puhuttavimpia ratkaisuja lienee se, että Romeota esittää muunsukupuolinen nuori näyttelijä. Asiaan ei mielestäni kannata kiinnittää ylenmääräisesti huomiota, ihastua vain siitä, että Meri Luukkasen Romeo on tyypin maskuliinisimmista ominaisuuksista riisuttuna nyt enemmän yhtä Juliansa kanssa kuin kenties missään, ainakaan minun näkemässäni, aiemmassa versiossa. Ehkäpä tällä ratkaisulla korostuu myös Julian tyttöys kaikkine siihen maailmaan kuuluvine hurmaavine elkeineen, ilmaisuineen ja muine teinityttöjuttuineen. Anna Böhm tekee vaivattoman oloisesti ja ilmavasti Juliasta monisäikeisen nuoren naisenalun.

R & J -versioinneissa Imettäjä-hahmosta on usein tehty se esityksen koominen subrettihenkilö, mutta Mari Turusen esittämänä tämä Julian luottoihminen on pikemminkin sarkastisen terävä kuin narri. Sitä klovneriapuolta saa hoitaa kreivi Parisia esittävä Arttu Soilumo, ja huh, mikä lipevä tyrkky hän Capuletin perheen edessä ja Julian muuria murtaessaan onkaan.

Mercutiollehan se lystinpitäjän rooli on annettu jo Shakespearen alkutekstissä, ja Ville Mikkonen vie nyt hahmoa krouvimpaan, jätkämäiseen suuntaan.

Esa Latva-Äijön karismaattisesti esittämänssä Romeon rippi-isässä ja uskotussa miehessä Isä Lorenzossa tiivistyvät lempeä ymmärrys ja arvovaltaisuus, jotka taas Mikko Nousiaisen näyttelemältä Julian isältä tyystin puuttuvat, vaikka pyrkimys hänellä jälkimmäiseen on kova.

TAMPEREEN TEATTERIN liki kolmeen ja puoleen tuntiin runsaine loppukiitoksineen venähtävä (olisihan siellä ollut tiivistyksille varaa, mutta ylipitkältä esitys ei silti tuntunut) Romeo ja Julia on hieno uusi sulka Paavo Westerbergin ”klassikonmetsästyshattuun”, jossa ovat entuudestaan trofeet Kansallisteatterille ohjatuista Tshehovin Vanja-enosta ja Kolmesta sisaresta (2014 ja 2018), Turun kaupunginteatterin Hamletista (2019) sekä Helsingin kaupunginteatterin Fannysta ja Alexanderista (2022), joka tähän kategoriaan liitettäköön, vaikka se suuri perhetarina elokuvana tunnetumpi onkin.

Kolme keskeisintä teatterikaupunkia, neljä eri teatteria. Vakuuttava haltuunotto ja kautta linjan kaikkia aisteja ruokkiva setti, jolle sopii toivoa mitä pikimmin jatkoa vaikka uusin kirjailijoin. Williamsia, O’ Neillia, Tolstoita, Strindbergiä...? Riittäisihän noita, kun Paavo Westerberg klassikkojen syvälukemisen kyvyn todellakin näyttää hallitsevan.