Ollaan lempeässä, hengellisessä ja viisaassa ympäristössä, jossa oleskelu muistuttaa hitaamman ja kärsivällisemmän elämän mahdollisuudesta.

Suomen kansallismaisemista on kirjoitettu paljon tekstiä, ja vain osa siitä on ikimuistoista, mutta Sinivaaran luontorunous tuntuu pakottomalta. Hän kuljeskelee moneen kertaan tallatuilla poluilla, mutta onnistuu käsittelemään tuttuja paikkoja raikkaasti.

Valoon, vihreään -kokoelman parissa mieli lepää. Siinä ei ole epätoivon häivääkään, vaan pelkkää kiitollisuutta olemassaolosta. Koska kyse ei ole kuitenkaan yhtä pakahduttavasta tunnelmoinnista kuin Tomi Kontiolla teoksessaan Tunturin luokse, rakkaan (2023), Kontio ja Sinivaara mahtuvat helposti samalle kustantamolle. Heitä yhdistävää naiiviutta tarvitaan kyynisyyden vastapainoksi.

Sinivaaran runojen puhuja liikkuu tarkkailijana ajassa ja paikassa. Rajaa aistinsa avaavan ihmisen ja häntä ympäröivän luonnon välillä ei ole. Ikuisuus on läsnä, täyttäen herkän näkijän ihmetyksellä ja avaten mahdollisuuden kosmisiin havaintoihin: ”Aurinko timotein tähkässä / laajenee, ulottuu kauemmas, / ulottuu maan sisään ja ihmisen sisään, / heinien hehku suonien sisällä.” (s. 18)

Tällainen sanailu pitää Sinivaaran seitsemännen kokoelman tarpeeksi yllättävänä ja perustelee, miksi hän halusi vielä jatkaa puuteeman äärellä. Hän onnistuu murtautumaan arkisen toiselle puolelle esimerkiksi kirjoittaessaan vihreän vaahdosta maan suupielissä, ilman siipitasangoista ja rauhan hyökyvästä tyyssijasta. Runous voimistuu kekseliäistä valinnoista.

Lisäksi Sinivaara hyödyntää toistoja tavalla, joka tuntuu mekaanisen tai pakonomaisen sijaan tarpeelliselta. Metodia käyttämällä hän esittelee samaa kuvaa eri puolilta. Eteenpäin siirrytään kuitenkin tarpeeksi nopeasti, eikä lukija ehdi kyllästyä tai väsyä.

Edelleen Sinivaarassa on filosofin vikaa, onhan hän opiskellut oppialan käytännöllistä sovellutusta. Hänen uusissa runoissaan ihmistä kehotetaan ottamaan oppia luonnosta ja olemaan murehtimatta turhaan ajan nopeaa kulumista. Palaahan kauneus sekä uusissa että tutuissa muodoissaan taas ensi keväänä: ”Ajan kiemurat ja käänteet, eivätkö / tammen oksat ja lehtien ääriviivat / ole sitä.” (s. 22)

Kuten Risto Rasalle, Sinivaaralle metsä on vihreä ovi, jonka läpi jopa luonnosta vieraantuneet voivat kulkea edestakaisin, yhdestä kodista toiseen. Sinivaara päätyy Rasan tavoin nostamaan luonnon taiteen edelle: ”Tämä pionien hidas näytelmä, / jota sivusta seuraan, / jota saan katsella ja katsella ja katsella, / voiko sellaista esitystä / ja näyttämöllepanoa / taiteessa olla?” (s. 30)

Sinivaaran kirjoista Puut ja Valoon, vihreään eivät sentään idealisoi metsää liikaa. Niissä on lähinnä kyse kurotuksesta kohti vanhaa suomalaista luonnonuskoa ja sen tervehdyttävyyttä. Sinivaara taitaa kuvailla uusimaalaisia metsiä koivuineen, tammineen ja mäntyineen, siinä missä Tomi Kontion edellä mainitussa kirjassa liikutaan astetta jylhemmässä maisemassa Lapissa.

VIITEEN OSASTOON jaettu Valoon, vihreään on mitaltaan lyhyt ja helppo ymmärtää, mutta sen runojen pariin palaa mielellään, koska ne ovat taitavasti kirjoitettuja. Kokoelma huokuu harkintaa, syvällistä ajattelua ja hyvää makua. Ainoa kritisoinnin aihe teoksessa on, että sen säkeet eivät ole aina kielellisesti kiinnostavia. Latteus vaanii alati luontolyriikkaa, eikä Sinivaarakaan välty siltä.

Suureksi osaksi hänen viimeisimpään sikermäänsä perehtyessä herää kuitenkin usko, että metsässä samoilemalla jopa kiireinen ja stressaantunut kaupunkilainen voi saavuttaa täyttymyksen: ”Miten suurten lehtipuiden oksat talvella / vasten kirkasta taivasta ovat, siinä on kaikki // mitä päivästä ja valosta tarvitsee tietää, / kaikki mitä tarvitsee nähdä, // sen enempää ei ihminen voi tavoittaa.” (39)