Kun 1970-luvun lopulla nousseen punk-aallon johtava yhtye ja johtohahmo Pelle Miljoona keskittyi yhteiskunnan ja sen epäkohtien ruotimiseen, Se paneutui parisuhteisiin, niiden ristiriitoihin ja ongelmiin. Pelle oli tuolloin laulutyyliltään maskuliinisen paatoksellinen ja hyökkäävä, kun taas Sen laulaja Yari on laulanut enimmäkseen herkästi ja intiimisti. Pelleä diggasivatkin pääosin vihaiset nuoret miehet, Se-yhtyettä taas romanttiset nuoret naiset.

Myös Se-yhtyeen musiikki oli moni-ilmeisempää ja rikkaampaa kuin aggressiivinen ja päällekäyvä punk . Ja lisäksi yhtye rikkoi punkin yhtä “perussääntöä” – sen jäsenet osasivat soittaa.

Kirjassa kuuluisa punkkareiden ja vanhojen pierujen välinen vastakkainasettelu saa huutia , vaikka parilla sivulla todetaankin että vanhemman polven muusikot ja lauluntekijät suhtautuivat alussa nuivasti nuoriin rämistelijöihin. Mutta Se levyttikin esimerkiksi Velvet Undergroundia ja Yari sävelsi biisejä Liisa Taville. Yari myöntää kirjassaan, että punk – niin kuin kaikki alussa edistykselliset liikkeet ja ideologiat – juuttui ja jähmettyi paikalleen, ja hän lopetti sen seuraamisen tyystin.

KIRJASTA LÖYTYY sivukaupalla anekdootteja erilaisista ja yllättävistä musiikkialan ihmisen välisistä yhteyksistä ja kohtaamisista. Kirja on ainutlaatuinen katsaus, ei vain Yariin ja Se -yhtyeeseen, vaan koko suomalaiseen rock- ja vaihtoehtokulttuuriin Hilse-lehteä, Rauhanjunaa, Lepakkoluolaa ja Love Recordsia myöten. Tarinat kurkottaa rockmaailman rajojen ulkopuolellekin. Muun muassa Paavo Lipponen esiintyy kirjassa enemmän kuin yhden kerran, kuten auttamassa neuvotteluissa ammattiliittojen kanssa, jotta Love ei syöksyisi konkurssiin. 1980-luvun loppupuolella Yari vierailee Neuvostoliitossa ja raportoi pitkään, mitä kaikkea siellä koki ja teki..

Kirjan nimen “taikuri” taasen viittaa Solmu Mäkelään, jonka esityksessä tarvittiin kerran yleisöstä apulaista, ja innokkaasti viitannut Yari pääsi. siihen tehtävään Valitettavasti kirjassa ei tule ilmi, miksi tämä apulaisen toimi oli niin poikkeuksellinen ja tärkeä, että se on nostettu jopa kirjan nimeksi.

Yari sai muusikon uralleen virikkeet jo lapsuudessaan. Hänen isoisänsä ja isänsä soittivat läpi ikänsä haitaria, ja heti kun Yari jaksoi pidellä samaa peliä sylissään, aloitti hänkin soittamisen. Rokki tuli maaseudulle viipeellä, ja Yarin ensimmäinen itse hankkima levy oli Bill Haleyn Rock Around the Clock. Pian perässä tulivat Animalsit, Beach Boysit sekä tietysti Beatles, joskin vasta 70-luvun alussa, kun yhtye oli jo hajonnut.

Ja sitten tuli punk, johon Yarikin hyppäsi mukaan.

Yari valottaa kirjassa monesti sitä, miten hän laulujaan tekee ja mikä niitä inspiroi. “Itselläni laulujen teko alkaa musiikista: melodianpätkistä, rytmiaihioista tai sointukuluista, joissa kuulen aineksia kappaleeseen. Kävely on loistava työkalu säveltämiseen. Askeleet muodostavat rytmin, joka virittää aivot soimaan, ja moni parhaista melodioistani onkin syntynyt kävelyllä. Jos mukana ei satu olemaan vihkoa, niin päähän pulpahtanut idea täytyy raapustaa mille tahansa paperinpalalle. Niitä löytyy bussilipuista, kauppakuiteista ja kirjekuorten takaa. Konservatorion säveltapailutunneista olikin suuri hyöty, kun opin kirjoittamaan nuotteja ilman soittimia”

SE-YHTYE EHTI tehdä neljä pitkäsoittoa: Ja me tehtiin rakkautta…, Pahaa unta, Banaaniconga ja Lasi kirkasta vettä. Yksi asia jää mietityttämään levyjä kuunnellessa: miksi ne muutamaa kappaletta lukuun ottamatta ovat niin synkkiä ja epätoivoisia miesten ja naisten vällisiä suhteita kuvatessaan. Etenkin, kun kirjasta saa käsityksen, että Yarin omat suhteet ovat olleet hyviä ja perhe-elämä tasapainoista.

Bändi tuli tiensä päähän vuonna 1984 Lasi kirkasta vettä -levyn ilmestyttyä. Mutta kuten Yari toteaa, kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Kuin kohtalon oikusta hänen puhelimensa pärähti, ja langan toisessa päässä oli elokuvaohjaaja Claes Olsson. Tämä pyysi häntä säveltämään musiikin elokuvaansa Elvis-kissan jäljillä, johon biisejä syntyi liuta.

Tästä sikisi uusi ura laajemminkin elokuvamusiikin säveltäjänä, ja Yarille antoisinta siinä hommassa on hänen omien sanojensa mukaan ollut mahdollisuus leikitellä eri musiikkityyleillä ja -lajeilla. Hän on säveltänyt sittemmin musiikkia niin dokumentti-, animaatio-, pitkiin ja lyhytelokuviin kuin TV-sarjoihin, ja jopa Särkänniemen huvipuiston mainokseen.

Yari on musiikintekemisen ohella toiminut myös levytuottajana, orkesterisovittajana ja -säveltäjänä sekä tehnyt teatterimusiikkia. Kirjaa lukiessa herääkin ihmetys, miten yksi ihminen ehtii elämässään tekemään musiikin parissa näin paljon.

Taikurin apulainen on niin perusteellinen kirja, että se toimii melkeinpä yleisenä kulttuurihistorian oppikirjana 1960-luvusta tähän päivään asti. Runsaus tuottaa sen, että oli vaikeaa valita mitä poimia esille. Pois jäävät tästä nyt kesimerkiksi Yarin kartoitukset merkittävistä häneen vahvasti vaikuttavista suomalaisista ja ulkomaisista elokuvista ja niiden ohjaajista, puhumattakaan kohtaamisista eri ikäluokan muusikoiden, säveltäjien ja muiden kulttuuripersooniem kanssa. Helpompi olisi kertoa siitä mitä kirjasta ei löydy kuin siitä mitä kaikkea se sisällään pitää.