Vakavat kirjailijat tutustuivat 1980-luvulla, kun Paavo Rintala oli jo tehnyt parhaat teoksensa, ja Juha Seppälä vasta aloitteli uraansa. He ystävystyivät, eikä liene sattumaa, että myös Seppälä on käsitellyt tuotannossaan olemassaolon suuria peruskysymyksiä.

Seppälä analysoi rönsyilevissä esseissään Rintalan ajattelua. Rintalaa lukiessa -teoksen keskeisiä aiheita ovat historia, taide, sota ja Jumala. Niinpä, vaikka mukana on lisäksi muun muassa vauhdikas kertomus kirjaväen ryyppyreissusta, Seppälän sanailu on korkeintaan hirtehistä.

Rintala piti itseään kansanmiehenä, mutta Seppälä osuu naulan kantaan arvellessaan, että hänen tämä esseehankeensa voidaan helposti tulkita elitistiseksi. Ajan henki on sellainen. Syvällisestä ajattelusta ei olla enää kovin kiinnostuneita, vaan tärkeämpiä ovat ensivaikutelmat ja reaktiot niihin.

Karjalan yhtenäiskulttuurin ja isänsä toisessa maailmansodassa menettänyt Rintala kirjoitti kaltaisistaan hukkaan joutuneista ihmisistä. Hänen pääteoksiinsa kuuluva Sissiluutnantti (1963) aiheutti aikoinaan porua, sillä siinä sotimista ei esitetty kansallisromanttisessa valossa, vaan sotilaan sisäisenä henkisenä kamppailuna. Ulkoisella todellisuudella ei ollut kokonaisuutta tarkastellessa väliä.

Seppälän esseissä Rintalaa ei ihailla sokeasti, vaan kirjoittaja sanoo suoraan, että kohdekirjailijan tuotanto on sekä laaja että epätasainen. Etenkin myöhäisemmät romaanit olisivat olleet huolellisemman kustannustoimittamisen tarpeessa.

Rintalan epämuodikkuuteen on puolestaan useampikin syy. Hänessä oli saarnaavan miesneron vikaa, hänellä oli vaikeuksia kirjoittaa uskottavasti naisista ja hänen ajattelunsa oli alleviivatun uskonnollista. Seppälä luonnehtii Rintalaa olemassaolon perimmäisen yksinäisyyden kuvaajaksi, suomalaiseksi eksistentialistiksi. Melkein kaikissa hänen romaaneissaan etsitään hoivaavaa isää, mutta tuska ei helpotu.

Rintalaa voisi erehtyä luulemaan kokoomuslaiseksi, sillä valitsihan hän teemoikseen kodin, uskonnon ja isänmaan. Samaan aikaan hän vastusti kuitenkin lujasti instituutioita, kuten valtiota, kirkkoa ja armeijaa.

Seppälän mielestä vaikeatulkintaisuus ei ole taiteilijalle haitta. Rintala osallistui näkyvästi 1900-luvun puolivälin jälkeisiin tympeisiin poliittisiin vääntöihin, mutta hänen hedelmällisin kirjallisuutensa syntyi uskonnollisesta sivullisuudesta, rationaalisen sijaan mystisestä.

Niinpä Rintalaa lukiessa painottuu teologiaan, hävityksi tuomittuun kamppailuun yksityisen uskomisen puolesta. Rintalan teosten loputtoman piehtaroinnin tietäen tulee ehkä yllätyksenä, että hänen lukemisensa on toiminut Seppälälle raikkaana eskapismina. Hän ei pidä Rintalaa yksiselitteisesti oraakkelina. Sen sijaan Seppälä määrittelee Rintalan suureksi idealistiksi. Vanhoilla päivillään hän valui tosin syvälle pessimismiin ja kyynisyyteen, kuten marttyyrihahmolle sopii.

Lokeroimattomuus teki Rintalasta joka tapauksessa paremman kirjailijan. Seppälä kirjoittaa: ”Jos häntä jotenkin on pyritty luonnehtimaan, luonnehdinnat tuntuvat aina kumonneen toisensa: realistinen mystikko, taantumusta pönkittävä isänmaallisten arvojen häpäisijä, kristillinen sosialisti, agraariaikoja haikaileva suurteollisuuden tukimies.” (s. 57) Seppälän oma tulkinta kuuluu näin: ”Kirjoittipa Rintala mistä tahansa, hän puhuu Jumalasta. Hän kaipaa jotain, mitä tässä maailmassa ei ole.” (s. 59)

SEPPÄLÄN ESSEETEOS voisi olla mittavampi ja yksityiskohtaisempi, mutta toisaalta se sotisi Shänen korutonta kirjoitustyyliä vastaan. Suurempi epäkohta liittyy esseiden luonnosmaisuuteen. Kiinnostavia ajatuksia riittää, mutta koska kokonaisuus on vielä vähän jäsentymätön, vaikutelmalta välityöstä on vaikea välttyä. Seppälällä on kenties ollut kiire.

Tunnen silti kiitollisuutta tämän erilaisen, erikoisen ja, kyllä vain, elitistisen kirjan olemassaolosta. Rohkenen arvella, ettei tämä esseekirja ole myyntimenestys, mutta onneksi kaikki kustantamot eivät perusta kustannuspäätöksiään myyntilukuihin.

Seppälä vaikuttaa kykenemättömältä kirjoittamaan huonosti. Häneen voi luottaa kuin kaupunkia suojelevaan vuosisataiseen kivimuuriin, vaikka hän onkin syvälukemansa Rintalan kaltainen konservatiivinen vanha jäärä, joka kärsii syvästi ”nykyisenä myöhäisherännäisyyden, puhdasoppisuuden ja maallisen vanhurskauden vaatimusten aikana, jolloin kaikkien tulisi palvella määriteltyjä jumalia ja löytää syvähenkinen elämä potkupallosta ja oikeanlaisesta identiteettipolitiikasta.” (s. 162) Oi aikoja, oi tapoja.