Ainakin Taina Ukkoselle tehtävä osui ihan kohdalleen.

”Nyt oli helppo visa, koska kyseessä on yksi suosikkikirjailijoistani. Hän on ranskalainen Edouard Louis, ja sitaatti on teoksesta Ei enää Eddy, joka ilmestyi Ranskassa vuonna 2014 ja suomeksi 2019.

Kirja kuvaa tarkasti, kaunistelematta ja myös liikuttavasti Eddyn lapsuus- ja nuoruusvuosia, joita leimasivat kodin ja koko kasvuympäristön köyhyys, väkivaltaisuus ja ahdasmielisyys. ‘Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa’, kirjailija toteaa teoksensa aluksi. Mutta Eddy selviää ja onnistuu aloittamaan uuden elämän.”

”En muista, miten tulin lukeneeksi kirjan – kirjaston uutuushyllystä varmaan – mutta se teki syvän vaikutuksen saman tien. Oli niin kiinnostavaa, että ranskalaisen kulttuurin sisällä oli tällaista kirjallisuutta, jonka teemat yleensä jätetään vähemmälle ja miten karmeaa nationalistinen, homofobinen ja köyhyyteen kietoutunut maailmankuva voi olla.

Samaan syssyyn luin muitakin Louisin kirjoja, samaten Annie Ernauxin kirjoja, joissa on samanlainen pelkistetty kuvaustyyli.

Otettiin tämä Ei enää Eddy myös lukupiirimme kirjaksi.”

Lukupiirilukemistoa teos on ollut myös Marja-Liisa Rajakankaalla.

”Kirja meni muinoin lukupiirissämme, jota istuimme Stoan kirjastossa Helsingissä. Muistan, että se herätti vilkasta keskustelua. Kirjahan ei jätä kylmäksi, mutta eipä se kauheasti mieltä lämmitäkään. Sanoisinko, että se on eräänlainen 2000-luvun Ryysyranta Ranskaan sijoitettuna.

Autofiktion on kaiketi oltava raa’an rehellistä, jotta se koskettaisi. Eddien surkea lapsuus ja perhe-elämä hierotaan lukijan naamaan niin avoimesti, että muistan sen omalla kohdallani jo läikkyneen yli. Joskus vähemmän voisi olla enemmän. Kun kirja loppuu siihen, että Eddy kuitenkin pääsee pois (muistaakseni), se tuntui kurjuuden kuvaus huomioiden jopa vähän uskomattomalta.”

Tällaisia värinöitä teos on herättänyt Veikko Huuskassa:

”Kirjan nimihän iski mieleen kuin Korkeajännityssarjan nimi. Arvoituksellinen Ei enää Eddy. 2000-luvun tuhkimotarina. Miespuolinen Annie Ernaux. Tuossa jo klassiset askelmerkit kohti aktivismia eri muodoissaan, ainakin parin vuoden takaisen haastattelun mukaan. Vankkaa keltaista kirjastoa ja aitoa työväenluokan kuvausta, melkein tunnen perinteisen pauperismin lemun. Tämän jälkeen tieto sosiologia-opinnosta Pariisin École Normale Supérieure´ssa (ENS-Paris), elittikoulussa, johon ei ole vaikea päästä, vaan vielä vaikeampaa.”

Raila Rinne jatkaa ”superkoulusta”.

”Sosiologiaa kuuluisassa Ecole normale superieurissa opiskelleen kirjailijan näkemys on selkeä: yhteiskunnan rakenteet sortavat köyhiä ja estävät heitä pääsemästä parempiin asemiin. Yksi hänen kirjoistaan kysyy jo nimellään Kuka tappoi isäni?

Edouard Louisin oma luokkanousu sosiaaliavustuksiin turvautuneen perheen homoseksuaalista pojasta huippuyliopiston opiskelijaksi ja vaikuttajakirjailijaksi on ollut melkoinen.

Romaanien – vai ovatko ne pikemminkin raportteja – lisäksi Louis on kirjoittanut esseitä ja muita tiukkoja mielipidekirjoituksia. Hänen teoksiaan on käännetty monille kielille. Ärhäkät ja syyttävät puheenvuorot herättävät huomiota ja ovat tehneet nuoresta kirjailijasta tunnetun ja seuratun persoonan”

Sirpa Taskinen on romaanin päähenkilönkohtaloiden proosallisempi.

”Eddy Bellegueule (= Söpöliini) poikkeaa Ranskan syrjäkylän poikien/miesten mallista ja joutuu siten pahoinpitelyn kohteeksi. Itsekin hän hakeutuu hakattavaksi, motiiveja saa vapaasti arvailla. Kirjassa ei niinkään herätä huomiota homoseksualismi vaan nyky-yhteiskunnassakin esiintyvä köyhyys ja toksiset asenteet. Kirjan isä jää työttömäksi, mutta ei voi antaa äidin mennä töihin, koska se loukkaisi hänen miehistä kunniaansa. Perhe elää köyhyydessä ja kurjuudessa – hampaitakaan ei pestä. Teatteri kuitenkin pelastaa pojan, joka hakeutuu toisaalle kouluun, ja huomaa helpotuksekseen, että hänenlaisiaan on muitakin.

Juhani Niemi noteeraa, että tämä teos on Keltaisen kirjaston luettelossa paikalla 500, ja huokaisee:

”Olin huojentunut kun sain kirjan päätökseen, en ehkä olisi jaksanut lukea enää yhtään enempää näin raskasta tarinaa. Teoksen suomennos on sujuvaa ja hyvin kirjan ilmapiiriin sopivaa siitä kiitos suomentajalle.”

Louisin tunnistivat myös Stefan Ek, Helena Nurmio, Anna-Maija Penttilä ja Tarmo Tikka. Palkinto menee Liisa Ilomäelle.

Visasitaatti 8

Kun viimekertaisen kirjan yhden päähenkilön saattoi yhdistää The Beatlesin tuotantoon, niin nyt itse kirjailijan alkuperäisnimi löytyy eräältä yhtyeen klassikkoalbumilta. Hänelle kappaletta ei toki ole tehty, sillä hän syntyi 1970-luvun puolella, viitisen vuotta Beatlesin hajoamisen jälkeen.

Kuka on tämä jazz-laulajanakin kunnostautunut brittikirjailija, mikä teos?

Vastaukset sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi viimeistään 26.5. klo 12. Yhdelle palkinto.

”Jos kaikki vuoden 1982 lauantait sulauttaa yhdeksi päiväksi, niin tutustuin Traceyyn sinä lauantaina kymmeneltä aamulla, kun kävelin kirkonpihan hiekkasoralla äidin taluttamana, kuten hänkin oman äitinsä kanssa. Paikalla oli monta muutakin tyttöä, mutta ilmiselvistä syistä me huomasimme toisemme, yhtäläisyydet ja erot, Kirjallisuussitaattien kuten tytöillä on tapana.”