Siis mies! Taidettiin nääs tehdä visahistoriaa, kun sesonki avattiin kolmella naiskirjailijalla.

Matti Kärkkäinen pohjustaa ytimekkäästi.

“Vihjeiden perusteella oli aika helppo päätellä, että kyseessä on avaruustähtitieteen professori (nyt emeritus) Esko Valtaoja, mutta oikea kirjan löytäminen teetti aika paljon töitä. Sitaatti on  Valtaojan kirjasta ‘Kotona maailmankaikkeudessa’.

Juhani Niemi aloittaa sillä, mihin edellinen lopetti.

“Tällä kertaa kyseessä on, tietenkin, Asko Valtaosa, ei kun Esko Valtaoja, Kemin lahja suomalaiselle tähtitieteelle ja avaruustutkimukselle, ja hänen ensimmäinen kirjansa, Tieto-Finlandia-palkittu Kotona maailmankaikkeudessa ja siitä nimenomaisesti luku Marsin sotavaltias potkukelkassa.

Valtaoja on tunnettu tieteen kansantajuistajana, jonka vahvuutena on kyky kirjoittaa vaikeistakin asioista ymmärrettävästi. Tosin hänen mielipiteensä voivat närästää herkimpiä kaunosieluja. Valtaojaa lukee sujuvasti ja samalla, kuin huomaamattaan, oppii jotain avaruudesta ja astrobiologiasta. Ufoistakin löytyy mielipiteitä, ja ufouskovaisista, joiden ‘tapuli on täynnä lepakoita’. Sic!”

Pertti Vuorela jatkaa taas tästä ufohihhulismista.

“Kerran jouduin väittelyyn ufouskovaisten kanssa. Valmistauduin lukemalla ufohavaintoja selittävän kirjan, jota käytin tukenani. En millään tavalla pystynyt horjuttamaan ufouskovaisten näkemyksiä. Ufoja on ja tulee olemaan. Faktat eivät tehonneet. Minäkään en muuttanut kielteistä kantaani.”

Sirpa Taskinen tykkää lyhyemmän muodon maailmanselityksistä.

“Esko Valtaoja on näitä hengästyttävän tuotteliaita tyyppejä, jolla on mielipide joka lähtöön. Kiitettävästi hän on onnistunut popularisoimaan varsinkin tähtitiedettä – joskin ‘Kaiken käsikirja’ oli varsin raskassoutuinen, lehtien kolumnit sulavat paljon paremmin. Varsin anteliaasti hän kertoo myös itsestään, ja opettajaisän opetukset ovat hyvin jääneet mieleen.”

* * *

Näin muistelee Veikko Huuska:

“Esko Valtaoja taisi tutustua 1950-luvulla Mikki Hiiren avaruusaluksiin, ehkä samoihin aikoihin kun minäkin opin lukemaan sarjakuvia katsomalla. Pyysin pari vuotta vanhempaa veljeäni opettamaan, mutta hän “heitti minut veteen ja käsi uida” -menetelmällä pakotti minut toimeen. Mistä kiitokset hänelle, näin jälkikäteen.”

Eero Reijonen vastaa taas Välimeren rannoilta. Siitä pieni hämmennys, mikä ei estä ajatusta juoksemasta taas hulvattomana virtana.

“Orpona, ilman kotikirjastoja, ja miten kuten pelaavan netin kanssa pähkäilevä pähkinänpurija seuloi mielessään vaihtoehdot nopeasti kahteen. Ensin hylkäämäni vaihtoehto– loistava monipuolisuuskynäilijä Johanna Sinisalo. Kiusallisen paljon puoltavia indisioita hänellekin olisi visakohteeksi julistamiseen tarjolla. Sarjakuvafriikki, tähtitiedon harrastaja.

Päädyin siis lopulta muutama vuosi sitten nenäpäivänä partansa menettäneeseen avaruustutkijaan, siis jo toiseen näissä viime ajan visakinkereissä – ‘Eno’ Enqvist sen maapallon ensimmäisen sekunnin kuvaaja oli ensimmäinen…

Tieteen popularisoijana Esko Valtaoja on Suomen ykköstykki. Äijä on hankkinut suureen päähänsä (hatun osto ihan oikeasti pirun hankalaa) huiman määrän dataa avaruustieteen ulkopuoleltakin.

Tietävämpiäkin ihmisiä Suomessa on, siitä Valtaojan leipälajistakin, mutta nämä tyypit eivät ole julkisuushakuisia. Supliikkitaito ja kansantajuinen kerronta tekee Kemin Yhteiskoulun entisestä lorvailijasta, tosin nerokkaasta sellaisesta, monikäyttöisen esiintyjän. Kaveri pystyy hurmaamaan körttikansaa ja komukkareliikkejä – nipoista tiedemiesnörteistä nyt ei tarvitse välittääkään.

Kyllähän visakallokin kohtaa professorin sanojen virrassa itselleen passeleita totuuksia; tämä ensimmäinen on visailijalle outoa aluetta, mutta luultavasti totta ainakin toinen puoli:” Maailman ainoa yhteinen kieli on matematiikka.” Sitten kotikentälle: ‘Maailman ainoa laki on luonnonlaki; ihmisen lait ovat mitä ovat, luonnonlait ovat niitä, joita on toteltava kaikkina aikoina.’

Eipä minulla tähän ole mitään lisättävää. Laitetaan piste tähän, sillä Esko Valtaojan ajatuksista saisi kevyesti aikaan kyhäelmän, joka kenties katkaisisi demokraattisen Visiirin kamelinselän Korfun kynäilijää kohtaan.”

Mauri Panhelainen pilkkoo erään termin osuvasti.

“Esko on hyvä puhumaan, mutta vielä parempi kirjoittamaan. Sen osoittaa viikon visakirja Kotona maailmankaikkeudessa.

Yhteiskunta hyötyy tavallista suoremmin ja enemmän niistä alansa eksperteistä, jotka osaavat kertoa suurista ja vaikeistakin asioista taitavasti. (Ennen käytettiin termiä ‘kansantajuisesti’ , mutta minusta se aliarvioi sekä tiedettä että kansaa.) Kosmologit ovat tieteestä kertojina erikoisasemassa tutkiessaan maailmankaikkeutta. Se on pohjimmiltaan ihmisiä tavattomasti kiinnostava asia, mutta ilmiönä kuitenkin ääretön ja tietenkin paljolti selittämätön. Juuri kosmologien puheet ja kirjoitukset, joissa ei lopullisia vastauksia anneta, kiinnoxstavat ns. suurta yleisöä.”

Lopuksi Veli-Pekka Salminen kiteyttää tämän kierroksen mainiosti sanoilla leikitellen:

“Kun on kotona kiehtovassa maailmankaikkeudessa, niin voi ottaa rohkeasti käsittelyyn kaiken – tai ainakin valtaosan.”

Oikeaa tietoa löytyi myös Lappilan Kirjapiiristä (kirjurina Kirsti Luova), Vexi Lehdolta, Unto Vesalta ja Orvo Vitikaiselta. Palkinto V-P Salmiselle. (rb)

Viikon sitaatti

Viikon kirjan nimessä on sekä tarkahko paikanmääritys että suurta draamaa. Vaikka teos itse on pieni, novelli oikeastaan. Sen kirjoitti mies, joka ei juuri saanut arvostusta elinaikanaan – ehkä siksi, että sivalteli teksteissään niin oikealle kuin vasemmalle, niin papistoa, poliisia kuin ylintä hallintovaltaa. Mutta talonpoikaista kansaa ja sen elämää hän ymmärsi.

Siis kuka, mikä kirja? Vastaukset viimeistään 7.11. mennessä sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi tai osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki. Yhdelle palkinto.

“– Senhän tietävät jo kaikki, vastasi eräs sinisellä nankiinikankaalla päällystetty puoliturkki. – Eihän hän tänään ollut kirkossakaan.
– Vähän hän kirkosta. Se kelvoton akka on vajonnut niin syvälle syntiin, ettei enää pelkää Jumalaa, ei omaatuntoa, ei ihmisten silmiäkään.
– Katsokaa, siellähän on valoa, huomautti koneenkäyttäjä ja osoitti kirkasta juovaa ikkunan ulkoluukkujen raossa.
– Kurkistapa raosta, mitä siellä tehdään, kehottivat useat äänet.
Koneenkäyttäjä kohottautui kahden toverinsa olkapäiden varaan ja ennätettyään tuskin asettaa toisen silmänsä rakoon, alko huutaa pahalla äänellä:
– Veikkoset, hyvät ihmiset, täällä kuristetaan jotakuta! Kuristetaan!”