Kirjailijan ainoa suomennettu teos tosin, mutta jospa lähtisikin johdattelemaan porukkaa jäljille teatterin ja elokuvan kautta…

Hyvä reitti. Tuli mainio visakierros, jälleen kerran visaväki yllätti arvuuttajansa, sillä odotetun muutaman vastauksen sijaan tuli toistakymmentä innostunutta sähköviestiä.

Tarmo Tikka kertoo heti alkuun, mikä oli haussa.

Koiria on helppo syyttää, niin Englannissa kuin Suomessakin. En kuitenkaan ole aikaisemmin huomannut niitä syytettävän lukuharrastuksen aloittamisesta! Ne johdattivat kuningattaren kirjastoautolle!

Sen ainoan kirjan, jonka hän sieltä ensimmäisenä lainasi, hän luki velvollisuuden tunteesta ja kohteliaisuudesta kirjaa suositelleelle. Siitä hänelle tuli kuitenkin intohimo. –

Kirjaa voi pitää ylistyslauluna lukemiselle, mutta sen loppupuolella kirjoittaminen sivuuttaa sen, koska ’…kirjat harvoin kannustavat toimintaan… yleensä ne vahvistavat sen, minkä lukija, kenties tietämättään, on jo päättänyt’. Kirjailija arvostaa ammathtiaan enemmän kuin ’mesenaattejaan’! Kuningatarkin päätti siirtyä kirjoittamaan! – – –

Pidän pienenä ihmeenä, ettei Bennettin kirjoja ole enempää suomennettu.”

Sama täällä, käännettävää piisaisi.

Sirpa Taskinenkin on tykännyt.

”Epätavallinen lukija (2007, suom. 2016) on mainio pieni kirjanen (115 sivua). Ei-britti ei varmaankaan löydä kaikkia lempeitä piikkejä, mutta lystikkäitä kohtia riittää meille ulkopuolisillekin.

Englannissa satiiri herätti aikoinaan ansaittua ihailua ja huomiota – uskaltautuihan se tekemään pilaa itsestään kuningattaresta, puhumattakaan poliitikoista ja hovin virkamiehistä. Ennen kaikkea kirja on lämmin lukemisen puolestapuhuja. Kirja päättyy vihjaukseen, että Elisabeth II olisi luopumassa kruunustaan 50 vuoden jälkeen hallitsijana. Niin kuin nyt tiedämme, näin ei tapahtunut.”

TÄHÄN VÄLIIN otetaan sitten Eero Reijonen, jonka 2.3. lähetetyksi päivätty, mutta vasta 6.3. loppuuillasta perille saapunut vastaus putosi täten printtipuolen visasta pois.

“Vaikka jotkut arvostelijat ovat menneet taitavan tekstinikkarin virittämään ansaan ja pitävät visakirjaa latteana, koska teksti ei sisällä niitä pikku törkeyksiä, eikä mitenkään kumoukselliseksi laskettavaa kerrontaa, joita täytyy sisältyä kunnolliseen satiiriin. No, luetun ymmärtämisestä paremmin suoriutuvat havaitsevat, että tämä opus käy todellisuudessa hyvinkin ketterästi myös terävästä poliittisesta satiirista.

Tekijän ammattitaito korostuu siinä, etteivät hyvin kätketyn pilkan kohteet, kuninkaallisiin suopeasti suhtautuvat lukijat, ota tekstistä nokkiinsa. Satiirikolta, varsinkin jo kansalliseksi instituutioksi nousseelta visakirjailijalta toki myös sallitaan sellainenkin teksti, joka muussa yhteydessä saisi kohderyhmän otsasuonet pullistumaan. Yleistä hyväksyntää edesauttaa se, etteikirjoittaja ole vähääkään saarnaava tai tunnu mitenkään teeskentelevältä. Hyväntahtoisuutta riittää joka taholle.Paitsi uusiseelantilaiselle hovimies Kevinille, jonka yleensä hyväntahtoinen kuningatar lähettää lopulta kotikonnuilleen pitämään jöötä, jollei muille, niin ainakin lampaille, joita saarella tunnetusti piisaa. – – –

The Guardianin, jonka kirja-arvostelutkin osuvat usein kohdilleen, kehuu Alan Bennettiä oivasta taidonnäytteestä. Valiolehden kriitikko pitää Bennettin tapaa kritisoida monarkiaa järjestelmänä ja siinä sivussa jopa suosittua hallitsijaa, parhaana kuviteltavissa olevana keinonakäsittelemään kriittisesti kuninkaallisten tietoisuutta yhteiskunnasta. Johtopäätökset istutetaan jämäkästi ulottumaan koskemaan myös nykyeloa. Bennettin yhteiskuntakritiikki on siis istutettu koskemaan myös Elisabeth II:n kokemuspiiriä, toisin sanoen sitä lintukotoa, jossa Elisabeth eli- ainakin ennen Dianan ilmestymistä kuvioihin. No, Alan Bennett on tosiasiassa armollinen tälle fiktiiviselle ja muutoinkin Epätavalliselle, korkea-arvoiselleLukijalle. Bennett laittaa tämän Visaopuksen päähenkilön havahtumaan ja huomaamaan, että hän on koko ikänsä elänyt ‘kultaisessa häkissä’. Havainto johtaa myös toimenpiteisiin.”

Myös Mauri Panhelaiselle lukukokemus on ollut mieluisa, hehkutuksen arvoinen.

“Alan Bennettin teoksen Epätavallinen lukija prologissa Englannin kuningatar haluaa keskustella Ranskan presidentin kanssa valtiovierailun yhteydessä ranskalaisesta kirjailijasta Jean Genet’stä. Presidentti hätääntyy hieman ja etsii katseellaan kulttuuriministeriään, sillä hän ei tiedä kirjailijasta mitään.

Seuraa huikea kertomus siitä, miten Englannin kuningatar päätyi sattumalta kirjallisuuden ystäväksi ja suurkuluttajaksi, eikä mikään ollut enää hovissa eikä hänen elämässään ennallaan. Lempeän satiirinen tarina muistuttaa asetelmaltaan H. C. Andersenin satua Ruma ankanpoikanen sillä erotuksella, että päähenkilön kehitys on henkistä laatua: jäykästä ja sääntöjen kahlitsemasta kuningattaresta tulee kirjojen avulla viisas ja lempeä hallitsija. Kirjoista tulee hänen elämänsä keskipiste.. – – –

Satiiri on brittihuumorin keihäänkärki, joka osuu Bennettin teoksessa kuninkaallisen hovin edeskäypiin ja muun muassa hallituksen ministereihin. Kuningatar, joka 2007 julkaistussa kirjassa täyttää 80 vuotta, saa lempeän kohtelun. Hän kohoaa kirjojen avulla brittitodellisuuden epätodennäköiseksi sankariksi, ei vain kirjan nimen mukaiseksi epätavalliseksi lukijaksi.

Sattumalta luin viime viikolla Hannu Mäkelän pari vuotta sitten ilmestyneen kirjan Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja. Sekä Bennettin ja Mäkelän mainiot kirjat vahvistavat kirjallisuuden ystävän vakaumusta ja jalostavat lukemisharrastuksesta koituvaa mielihyvää.”

NÄIN YTIMEKKÄÄSTI kirjan luonteen kuittaa Juhani Niemi:

“Kirja on nopealukuinen ja kepeä, mutta ei todellakaan tyhjänpäiväinen. Se herättää ajatuksen siitä, onko se hyvä vai huono. Voiko kirja olla samaan aikaan sekä hyvä että huono?

Vesa Kautto muistaa kotikaupunkinsa teatteririemastuksen 14 vuoden takaa.

“Vuoden 2009 alussa Tampereen teatteri toi parrasvaloihin englantilaisen Alan Bennettin näytelmän Hullu kuningas joka kuvaa Englannin kuningas Yrjö III:sta, joka toimi kuninkaana 1760-1820. Hänen aikanaan Yhdysvallat itsenäistyi. Yrjön arvellaan kärsineen kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

Häntä esitti Tampereen teatterin ‘massiivisessa epookkinäytelmässä’ Heikki Nousiainen.”

Veikko Huuska muistelee Bennettin toista, Kansallisteattetrissa esitettyä näytelmää.

“Vanhat tuli mieleen kun muistelin että vanha puolituttu Bennett oli kirjoittanut Romuauton Ladyn, jossa Kyllikki Forssell pääsi loistamaan. Olihan se melkoinen puheenaihe, ja nähty muistaakseni 2001.

Visakirjassa ‘tähteilee’ kuningatar E II, joka löytää sisäisen lukijansa.

Tämä jäi mieleen:

‘Lukeminen on nautinto’, kuningatar sanoi. Se ei ole julkinen velvollisuus.’

Jostain syystä mieleeni tuli luutnantti Lammion maksiimi: ‘Ellei ruoka kelpaa, niin voi jättää syömättä. Se ei ole velvollisuus .'”

Edelliskerran palkittu Riitta Korhonen tuo vähän poliittista ulottuvuutta kirjailijakuvaan:

”Satiiria vahvempaa teoksessa on kirjallisuuden kaikinpuolinen ylistys – ei yllätäkään, kun Wikipedia kertoo Bennettin olevan rojalisti. Hän on kuitenkin myös työväenpuoluelainen, joka ääneshhti vuoden 2015 johtajavaalissa radikaalia Jeremy Corbynia, jotta tämä palauttaisi puolueeseen vanhat hyvät ajatukset.”

Loppukohotukseksi nostettakoon esiin vielä Vexi Lehdon viesti.

“Työväenliikkeen tavoitteisiin kuuluu työväestön sivistäminen. Kirjavisa on erittäin hieno keino tuoda esiin merkittävää kirjallisuutta. Visaisännän tulisi saada ansiomerkki ja palkankorotus.

Ilman kirjavisaa en olisi tutustunut Bennettin aivan mainioon kirjaan. Teos ylistää lukemista, kirjallisuutta. ajattelemista, kirjoittamista ja muitakin sivistyksen tuomia ja sivistystä edistäviä asioita. Samalla opuksessa tyylikkäästi vinoillaan monarkialle, kirjailijoille, poliitikoille jne.

Kirjailija on ajatellut, mitä kirjoittaa. Kun on selkeä ajatus ja sujuva teksti, ei tarvitse kirjoittaa moniosaista mammuttiteosta. Vähän yli sata sivua ja se on siinä.

Vielä kerran: Kiitoksia sivistyneen kirjan esiin tuomisesta!”

Siinäpä oppimisen ylistystä kerrakseen. Vaatimattomuudestaan tunnettu visaukko ohjannee Vexin viestin tämän julkaisun ylemmille päätöksentekoportaille.

Bennettin kaivoivat hienosti vihjeistä esiin myös, Helena Nurmio, Unto Vesa ja Ossi Lehtiö. Palkinto tällä kertaa Vesa Kautolle. (rb)

Visasitaatti 4/2023

Nyt on runossa itsessään, josta tässä kaksi viimeistä säkeistöä, niin vahvat vihjeet, jotta seremoniamestari ei tarjoa enempiä. Sanoo vain, että olkoon tämä yleensä varsin sitoutumattomana pysytelleen Kirjavisan kannanotto erääseen talven poliittiseen keskusteluun.

Kuka kirjoitti, minkä kokoelman. Vastaukset osoitteella kirjavisa@demokraatti.fi viimeistään 20.3. klo 14. Yhdelle palkinto.

joikaa, rakas lintuni
kalisuta auringon kelloja
kuun kieli heilahtamaan
joikaa, lintuni rakas,
koreile avaran taivaan alla
ruskan silkkiliinoilla
lumen valkeilla purkapeskeillä
kasteen elävällä elohopealla
jää kirjo tähtivyöllä

koreile vain rakas lintuni
sydämesi hellällä kimalluksella
kultasormuksesi aurinko, taivaan hilla
saamen luonto kultasoljeksi