Jari-Pekka Vuorela saakoon aloittaa purkamisen:

“Mitäpä enää sanoisi vaikka Moreenista ja Pohjantähdestä? Samanlainen suhde minulla on Saul Bellowin Humboldtin lahjaan. Suhde syntyi ällistyttävän nopeasti. Kyseessä on varmasti ainoa kirja, jolle olen osannut tuoreena ennustaa Pulitzeria ja tekijälle seuraavaa Nobelia. Molemmat myönnettiinkin heti vuonna 1976.

Bellowin elämäntarina on tutkittu tarkemmin kuin juuri kenenkään, mutta minulle riittää James Atlasin lähes 700-sivuinen resoluutio vuodelta 2000. 84-vuotiaalle vaarille oli juuri syntynyt nuorin lapsi, ainoa tytär, 56 vuotta esikoispojan jälkeen. Kun joku toimittaja kysyi, miten nyt sait tehdyksi tyttären, Bellow vastasi ‘Practice, man, practice’.

Kuten monet pitkän proosan mestarit, Saul Bellow oli ahkera laatimaan myös kirjeitä. Suosittelen erityisesti kirjeenvaihtoa pitkäaikaisen ystävän Ralph Ellisonin kanssa. Monet muut vanhat kaverit esiintyvät, romaanituotannossakin, peitenimillä. Yksi näistä oli vähän Lauri Viidan oloinen runoilija Delmore Schwartz, jonka peitenimi onkin juuri Von Humboldt Fleisher.

Jokainen saa itse tulkita, kuinka suuren lahjan Von Humboldt Fleisher lopulta antoi Charlie Citrinelle, Saul Bellowin ironiselle omakuvalle. Ehkä kokonaisen kulttuurin.

Ironian suhde suoriin mielipiteisiin on Bellowilla aina arvoituksellinen. On vaikeata uskoa, että hänen taustallaan olisi oikeasti etsitty elämään vastauksia Rudolf Steinerilta, mutta paljon hän uhrasi aikaa antroposofisen liikkeen tutkimiseen.”

Sirpa Taskiselle teetti oikean teoksen löytäminen työtä.

“Olin niin varma, että kysymyksessä olisi ollut Herzog, että selasin epäuskoisena kirjan pariinkin kertaan, kun sitaattia ei löytynyt. No, Bellowia joka tapauksessa, se toinen H:lla alkava tasapainoton tyyppi, Humboldt.

Humboldtin lahja (1975, suom. 1976) on avainromaani, jossa Bellow kuvailee enemmän tai vähemmän peitetysti ystävyyttään runoilija Delmore Schwartziin ja heidän erilaisia kirjailijapolkujaan. Alun perin kirjoituksesta oli tarkoitus tulla lyhyt kertomus, jollaisena se olisi ollutkin luettavampi; nyt 500-sivuinen tiiliskiven puolikas on ajoittain varsin rasittavaa luettavaa lukuisine yksityiskohtineen. Pulitzer siitä kuitenkin napsahti 1976, ja samana vuonna Bellow sai Nobelin.”

* * *

Raila Rinne jättää teoksen mainitsematta, mutta suhteestaan kirjailijan tuotantoon hän kertoo vuolaasti.

“Talvella ennen koronakohua kannoin kirjaston kierrätyshyllyyn nivaskan pölyyntyneitä opuksia, joita en ollut lukenut vuosiin, vuosikymmeniin ja jotka tuskin saisivat avaamaan niiden kansia tulevaisuudessakaan. Saul Bellowin kolme romaania olivat niiden joukossa: Augie Marchin kiemurat, Yhä useamman sydän pettää ja Ainoa oikea. Vain yhden jätin, Pentti Saarikosken aikanaan suomentaman Herzogin, koska se on mieheni kirja.

Jo vain, Bellowhan se nousi ylös kesäkuun kirjavisassa. Hänen viimeiseksi jäänyt romaaninsa Ravelstein ilmestyi vuonna 2000. Kirjailija oli tuolloin jo pitkästi päälle 80-vuotias, syntynyt 1915 Montrealissa liettuanjuutalaiseen perheeseen, kasvanut Chicagossa ja aikuisena sittemmin asettunut Bostoniin. Bellow katsoi olevansa yhdysvaltalainen kirjailija, vasta sitten juutalainen.

Miksi tämä Nobelilla jo 1976 ja lukuisilla muilla merkittävillä palkinnoilla glorifioitu nykykirjailija ei onnistunut koskettamaan minua, valtaisan kirjamäärän – nimenomaan romaaneja – ahminutta ja puolensataa Keltaisen kirjaston nidettä hankkinutta naista? Jaa-a, ehkä kerronta on liian vuolasta tai liian älykästä; ehkä en samastu kirjojen mieshahmoihin tai tunne myötätuntoa heitä kohtaan. Muistan kovasti yrittäneeni etenkin silloin, kun 1990-luvun alussa haastattelin erästä arvostamaani rehtoria, joka mainitsi mielikirjakseen Yhä useamman sydän pettää. No, rehtori oli mies ja lisäksi tunnetusti älykäs ja huumorintajuinen.

Korkean iän saavuttanut tuottelias kirjailija kuoli keväällä 2005. HS:n muistosanoissa Jukka Petäjä toteaa Bellowin käsitelleen kirjoissaan älykkäästi ja pirullisesti 20. vuosisadan pohjatonta hulluutta ja älytöntä kiirettä. Pähenkilöt ovat eräänlaisia kärsiviä leikinlaskijoita, modernin elämän profaaneja syntipukkeja, eivät syyllisiä tai syyttömiä. – Niinpä, ehkä minulla lukijana on kovin kapea huumorintaju, Turussa kun olen syntynyt….”

Juhani Niemi kertoo kaivanneensa piristeitä.

“Kyseessä on yksi Amerikan nykykirjallisuuden suurista nimistä, eli Saul Bellow. Arvostettu, joskin joskus melko ikävystyttäväkin, kirjailija.

Teoksen löytäminen sitten olikin oma haasteensa, mutta puolen kymmentä teosta kahlattuani sain käsiini Humboldtin lahjan ruotsinkielisen version (Humboldts gåva), josta sitten kysytty sitaatti löytyi. Teoksessa kirjailija (Bellow) kirjoittaa kirjailijasta (Citrine), joka kirjoittaa kirjailijasta (von Humboldt), kirja on täynnä kirjallisuusviittauksia, ehkä hyvinkin hieno opus, mutta kuten sanottu, jossain määrin ikävystyttävä, en jaksanut aivan loppuun asti. Olisi pitänyt varmaan olla jotain piristävää juomista saatavilla.

Se siitä sitten, kyllä Bellow Nobelinsa on ansainnut, hänen kielenkäyttönsä on kuitenkin rikasta ja sujuvaa. Herzogista kyllä pidin, se on edelleen hyvin ajaton kuvaus miehisen ahdistuksesta, alakulosta ja pakkomielteiden spiraalista.

Unto Vesa nostaa esiin kirjailijan epiteetit.

“Saul Bellow, nobelisti, jota usein luonnehdittiin juutalaiskirjalijaksi, sanoi itse olevansa amerikkalainen kirjailija, joka on juutalainen. Tämä Humboldtin lahja on kuitenkin sikäli veikeä kirja, että se tuo mieleen kovin monien muidenkin Amerikan juutalaisten kirjailijoiden kuvaaman New Yorkin intellektuellien filosofiset ja moraaliset pohdinnat, kirjallisuuden, taiteen ja politiikan suhteet, polveilevat parisuhteet jne, usein Manhattanin ja vieläpä Greenwich Villagen maisemissa – joskus vähän samaan tapaan neuroottisesti kuin Woody Allenin elokuvissa.

Humboldtin lahjassa vilistävät varmaan kaikki amerikkalaisen ja eurooppalaisen kulttuurin merkittävät tekijät, näkijät ja ajattelijat parin vuosisadan ajalta, koska kaikkia heitä vuorollaan Humboldt napakasti ruotii.”

* * *

Pertti Vuorela pohtii Bellowin kriisinhallintataitoja.

“Bellowin sankarit ovat pikemmin antisankareita, joilla on aina menneillään jokin kriisi elämässä, taloudellinen, parisuhdeongelma tai jokin muu, joka johtaa syvään mietiskelyyn. Kirjoissa on runsaasti omaelämäkerrallisia aineksia, sillä kirjailijalla oli kokemusta kriiseistä. Hän oli muun muassa avioliitossa viisi kertaa ja hänellä oli neljä lasta.”

Eero Reijonen tarttuu samaan teemaan.

“Oman sieluntilan märehtiminen ja kuolleiden( perhe ja ystävät) kanssa tapahtuva alituinen rupattelu saavat tässä palkitussa Visakirjassa yliotteen, melkeinpä niskalenkin, paitsi Citrinesta, myös ainakin pähkinänratkojasta…

No, löytyyhän tästä suurimmilla kirjallisilla palkinnoilla kruunatusta opuksesta, tietenkin, myös ihan kelpo tekstiä. Muhevat tarinat, aika hyvin kohdilleen osuvat kirjallisuusviittaukset ja mainio ajankuva ovat kyllä liki mestariluokkaa. Jos oikein armeliaalla silmällä ja visakirjailijan suurmestarimaine mielessä tätä opusta lueskelee, niin miksei sitä oivana teoksena voisi pitääkin. Lukijan pitäisi tällöin kyllä mieluummin olla miespuolinen.

Nykymaailman aikaan suurimmat kirjalliset palkinnot kariutuisivat oletettavasti visakirjailijan luomiin naiskuvauksiin. Epäilemättä omakohtaista kokemusta tällä monen eron jo taloudellisestikin ankarasti koettelemalla miehellä on.” – – –

Romaanihenkilö Citrinen katastrofaalinen taloudenpito ei kestänyt edes yhtä eroa. Sen sijaan visakirjailijan kaupallinenkin menestys ja ilmeisesti vähän tolkullisempi taloudenpito kestivät lukuisemmat erot. Mutta hyvin katkeraa nokittelua tämä yhtenä 1900-luvun merkittävimpänä kirjailijana pidetty Visakirjailija harrastaa.

Jos kirjailijan (lähes koko tuotannon) kuvatuimpia, luonteeltaan vastenmielisimpiä ihmistyyppejä haetaan, niin he ovat ehdottomasti Charlie Citrinenkin luomisvoimaa rapauttavat verenimijät: ex-vaimot ja kieroilevat juristit, joita tukevat lahjottavissa olevat tai hyväveli periaatteella päätöksiä rustaavat viranomaiset. Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmä jää ehdottomasti luokalle Bellowin, Princetonin Yliopiston vierailevan proffan luokalta.

No, ei tämä naisten kurmuuttaminen ja joskus suoranainen demonisointi mitenkään ainutlaatuista ole kirjallisuudessa ollut. Ei Suomessakaan. Jopa kiltin miehen maineessa ollut Mika Waltari, jonka saamatta jääneestä Nobel-palkinnosta oltiin Suomessa vuosikausia katkeria ruotsalaisille, kirjoitti mainioihin ‘tiiliskiviinsä’ häkellyttävän noitamaisia, rahanahneita ja petollisia naisenkuvia…

No, vastineeksi Waltari rakensi kirjoihinsa muutamia, vain sädekehää vailla toimivia pyhimysmäisiä naishahmoja.”

* * *

Ossi Lehtiö mainailee vastauksensa alussa vielä tunnistamatta jäänyttä Ryövärintytärtä, mutta ääni kellossa muuttuu uuden tehtävän äärellä, koska..

“Onneksi nyt oli toisin ja suurella riemulla totesin, että onneksi vielä jotain muistan ja jotain on matkan varrella tarttunut minunkin mieleeni.

Ensinnäkin jokin häivekuva kohosi kirjoittajasta mieleen, sillä ensinnäkin on noin sata Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanutta, siis melko harva siinä on onnistunut. Kuka heistä lopetti kirjoittamisensa kymmenen vuotta sitten? Ja tuolloin hän oli jo melko iäkäs eli varmaankin nykyisin jo edesmennyt!

Kun lisäksi hänen lähes koko tuotantonsa on suomennettu, ensimmäistä lukuun ottamatta. Kirjoja on syntynyt siis 14, joka ei ole mikään valtava luku. Suomentaminen on todella merkittävä saavutus.

Sitten vanhuksella välähti. Sitaatin kohta ‘ollessaan sir William Templen sihteerinä Jonathan Swift juoksi monta kilometriä päivässä laskeakseen ulos höyryä’ pani ajatukset liikkeelle. Siinä oli tuttua ja pari ristiriitaa. Historiallisesti Jonathan Swift (1667-1745) oli todellisuudessa sir John Templen (1600-1677) sihteerinä, ei siis Williamin. Toinen ristiriita tulle monen kilometrin juoksusta. Ei tuolloin ylhäinen britti lähtenyt juoksemaan, ei hän olisi siihen oikein edes pysynyt. Juokseminen oli antiikissa sotilaiden tekemistä ja siihen sivistyneet eivät ole sen jälkeen siihen alentuneet. Jotkut sitä ovat yrittäneet tehdä, mutta… Autotallin takakirjastosta teos kuitenkin löytyi ja siten uudelleen luettavaksi.

Kirja itsessään on hyvin monitasoinen. Kirjoittaja kirjoittaa kirjailijasta, oikeastaan kahdesta. Kun kirjoittajista on kyse, niin emme missään tapauksessa voi välttyä klassisten kirjoittajien sitaattien runsaudelta. Juuri tämä kertoo kirjailijan suuresta ja laajasta sivistyksestä. Valitettavasti me olemme nykyisin supistamassa tietoisuuttamme aiemmasta ajattelusta, vaikka nyt meillä oli mahdollisuuksia siihen kuin koskaan aiemmin ihmisen olemassaolon aikana.

Ehkä tämä laaja-alainen ylissivistys tai sen puute on saanut minut vieraantumaan nykykirjallisuudesta, se on tappio oman minäni sivistykselle. Ja kun sitaatit ovat antiikin Kreikasta ja kirjoitettavalle ajalla ja senkin jälkeiselle noin 300 ajalla, niin se on minulle sitä mieluisinta luettavaa.

Ai niin, tämä Nobelilla palkittu kirjailija on tietenkin kanadalaisamerikkalainen Saul Bellow (1915–2005) ja hänen teoksensa Humboldtin lahja.”

Mauri Panhelainen kiteyttää visakirjan sisällön näin:

“Humboldtin lahja on periamerikkalainen tarina aloittelijasta menestyväksi kirjailijaksi ponnistautuvasta Charlie Citrinestä , jonka ystävä ja itsekin kirjailija Humboldt Fleischer kääntyy Broadwayn ja palkintoraatien suosikiksi komeetan lailla noussutta kollegaansa vastaan. ‘Löin itseni läpi liian nuorena, nyt olen pulassa’, sanoo entinen ystävä. Humboldt ja järjestää mielenosoituksen Broadwaylla, kun menestysnäytelmän ensi-illassa kimaltelee Citrinen nimi kadun yli ulottuvassa jättiläiskyltissä.

Nopeasti asetelmat ovat kääntyneet päälaelleen, menestyjästä on tullut hyljeksitty nobody, äskettäisestä aloittelijasta hyvällä onnella uusi kirkas stara.

Bellow tekee rakaa satiiria kirjallisuuselämästä ja ennen kaikkea siitä sensaatiohakuisesta hyörinästä, jonka hän on itse juuri julkisuudessa kokenut tai kokemassa kansainvälisesti palkittuna kirjailijana.

Bellow kertoo, että myös kulttuurin kentillä taistelu elintilasta – rahasta ja maineesta – voi olla kovaa ja tämän päivän menestyjä saattaa pudota milloin tahansa uuteen tuntemattomuuteen ja sitä tietä elintasokuiluun, aina sen pohjalle saakka.”

* * *

V-P. Salmiselle kirjailija osui hyvin kohdalleen, teoksen hän kuitenkin veikkasi väärin.

“Sattui siten somasti, että Saul Bellow oli juuri kohdalla lukulistassani. Niinpä suljin äsken teoksen Bellarosa, joka on nobelistin suppeamuotoisempaa tuotantoa.

Omalla laillaan (pikku)nokkelaa, melkeinpä viisastelevaa proosaa. Sujuvaa ja nautittavaa kyllä; tosin henkilöiden ulkomuodon ylenmääräinen arvostelu ja naljailu ylipainosta alkoi jo häiritä.

Visasitaatista heitän hirssin perusteella arvauksen: Sadekuningas.”

Matti Kärkkäiselläkin on ollut Bellow agendalla, niin kuin nykyään on tapana sanoa.

“Nyt vihdoin sain luetuksi ensimmäisen teoksen Bellowilta. Nimi on kyllä ollut lukulistalla kauan, mutta vasta visan ansiosta tuli riittävä lukumotiivi. Kyseessä on ehdottomasti kiinnostava kirjailija. Luin kirjan kuitenkin liian pienissä jaksoissa ja välipäiviäkin tuli, joten kokonaisuus ei pysynyt täysin hallussa.

Kieli on kyllä nautittavaa, mutta tällä tavalla luettuna kaikkea (henkilöitä, teemoja) tuntuu olevan hieman liikaa.”

Bellowin tunnistaneisiin kuuluu myös lyhyesti vastannut Veikko Huuska. Palkinto Raila Rinteelle.

Visasitaatti 12*

Elokuun avaavan visakirjailijan voi katsoa kuuluvan maailmankirjallisuuden superraskaaseen sarjaa – nobelisteja tietty. Visassa hän esiintyi ensi kerran yllättäen vasta 2000-luvun alkuvuosina.

Kuka on tämä suuri kertoja, mikä nimeltään tavallaan ajankohtainen teos? Vastaukset 10.8. klo 14 mennessä osoitteeseen kirjavisa@demokraatti.fi.

“– Senkin lurjus, hän huusi.

Papukaija vastasi samalla äänellä:

– Itse olet lurjus, tohtori.

Hän jatkoi puhumista linnun kanssa sitä silmistään päästämättä, samalla kun hän pani kemgät jalkaansa hyvin varovasti ettei pelästyttäisi sitä, nosti henkselit olalleen ja laskeutui vielä liejuiseen puutarhaan, tunnustellen maata kepillä ettei kompastuisi terassin kolmella askelmalla. Papukaija ei liikahtanut. Se oli niin alhaalla että hän ojensi keppiään jotta se laskeutuisi hopeanupille kuten sen tapana oli. Mutta papukaija väisti.”