Sukkelimpia olivat näet Pertti Timonen, Unto Vesa ja Ari Antikainen. Heista viimeksimainitulla oli vahvin kotikenttäetu:

”Tämän runon kirjoittaja asui lapsuudessaan Tampereen Kaakinmaalla, josta hänen perheensä muutti Hämeenlinnaan vuonna 1923. Kaakinmaan nykyisenä asukkaana kerron, että runon Juhannus tai Juhannusrunon on kirjoittanut 16-vuotias Viljo Kajava. Se on kirjoitettu vuonna 1925 Ahvenanmaan Kumlingessa, missä hän vietti useita kesiään. Ahvenanmaan luonto ja kalastajamökin ullakkohuoneen rauha huokuu runosta Eino Leinolta saatujen vaikutteiden ohella.

Runo on ensimmäisiä ellei ensimmäinen Kajavan runo. Sen käsinkirjoitettu versio on nähtävissä verkossa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) arkistossa.

Jukka Eero Vuorinen on hänkin manselaisia, ja tuntee siksi olevansa velvoitettu.

”Tamperelaisena tämä oli pakko tietää. Tampereen Kaakinmaalta kotoisin olleen Viljo Kajavan kynästähän tämä teksti oli.
Kävin 1970-luvulla Tampereen klassillista lyseota. Koulurakennusta vastapäätä Rongankadun toisella puolen oli vielä siihen aikaan puutaloja. Klasipoikana (joka ei perinteen mukaan lasiin sylje) jäi tuolloin mieleen ja laittoi mielikuvituksen liikkeelle Eero Ojasen sävellys, joka oli tehty Viljo Kajavan runoon Ronganojan kortteli, jonka esitti lauluyhtye Taipumattomat.

No, ei se tietenkään kertonut silloisista kortteleista, jotka runon mukaan olivat niin pahamaineiset, joissa öisin vain humalaiset miehet hoilaavat ja naiset itkevät.

Tampereen Kyttälä ennen ruutukaavaa oli ollut varmaan aikamoinen ilmestys ja siitähän tuo runo ja laulu kertovat. Sävelmä oli vaan niin tarttuva ja se on jäänyt mieleen. Rongankadun asfaltin alla kulkee vieläkin tuo Ronganoja. Se on kyllä pahamaineinen.

Rakentaminen alueella on kallista, koska maaperän kosteus vaatii todella vaativaa paalutusta. Monta firmaa on tehnyt konkurssin, kun on kuviteltu perustusten olevan ihan normitavaraa.”

Jari-Pekka Vuorela kertoo kohtaamisesta.

”Työläisrunoilija, juu. Joskus opiskeluaikoina satuin yhdellä Helsinki-Tampere -junamatkalla samaan vaunuosastoon Viljo Kajavan kanssa. Myönnettäköön, että hänen Savile Row -pukunsa, Borsalino-fedoransa ja parilla jalometallilla koristeltu kävelykeppinsä toivat mieleen enemmän runoilijan kuin työläisen.

Puheet kuitenkin koskettelivat melko arkipäiväisesti sosiaalidemokratiaa ja Tampereen yliopistoa, pääosin myönteiseen sävyyn.

Elämänmatkansahan Kajava teki päinvastaiseen suuntaan, Tampereelta Helsinkiin. Kirjallisuudentutkijoilla on tietysti tapana löytää runoilijoiden tuotannosta erilaisia vaiheita ja kehityssuuntia, mutta sanoisin kyllä, että Kajavan kaikkiin kokoelmiin kuuluu niin luonnonlyriikkaa kuin yhteiskuntakritiikkiäkin. Ja niitä kokoelmiahan riittää. Olisiko kuitenkin ollut niin, että tämä Juhannusruno on ihan ensimmäinen teos Kajavan 70 vuoden uralla?”

Visaukon toimittajataipaleen alkuvaiheiden tähtihetkiä oli vuonna 1984 juuri tuossa mainitussa Mäkelänkadun kirjailijakodissa tehty Viljo Kajavan haastattelu. Sydämellinen mies, hieno muisto jäi!

* * *

Stadin friidut Raila Rinne ja Sirpa Taskinen muistavat taas Kajavan vallilalaisena. Näin Taskinen:

”Viljo Kajava (1909–1998) asui pitkään Mäkelänkadulla, joten Vallilan kirjastossa on varsin laaja hänen teostensa kokoelma. Ei kuitenkaan aivan kaikkia; runojakin riitti 36 niteeseen. Palkintoja niistä tuli roppakaupalla.

Hän oli toimittajana Tulenkantajissa, Asevelilehdessä ja Suomen Kuvalehdessä. Demarin kirjallisuuskriitikkona hän oli kahteenkin otteeseen.

Minulle läheisin hänen runoistaan on Satakielelle (Jotakin sanomatta, laulamatta jäi). Visassa haettua Juhannusrunoa arvellaan hänen ensimmäisekseen, mutta ehkä sormiharjoittelua on ollut jo sitä ennen.”

Tuulikki Lepomäki-Lahtinen avaa pikaisella elämäkerralla ja jatkaa omakohtaisempiin muistikuviin kirjailijasta.

”Kajava syntyi vuonna 1909 Tampereella. Hän koki siis vuoden 1918 tapahtumat, mikä varmaan vaikutti yhteiskunnallisiin aiheisiin hänen runoissaan. Hän asui Kaakinmaalla lapsuutensa. Kansakoulun käytyään Kajava aloitti oppikoulun Tampereen lyseossa ja siirtyi kolmannelta luokalta Hämeenlinnan lyseoon, jonka koululehteen Vasamaan hän kirjoitteli runoja. Kajava kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1931.
Kajava opiskeli Helsingin yliopistossa. Hän aloitti kirjailijana 1930-luvun puolivälissä. Hänen tuotantonsa oli hyvin yhteiskunnallista ja vasemmistolaista. Hän kuului keskeisenä jäsenenä kirjailijayhdistys Kiilaan. – – –
Viljo Kajavasta ensimmäisenä nousevat mieleen kyyneleet silmiin tuovat aina yhtä koskettavat Tampereen 1918 runot. Erityisesti Solidin upeasti tulkitsemana.
Myös Vallilan rapsodia on jäänyt mieleeni erityisestä syystä. Etsimme asuntoa Vallilasta ja kävimme Mäkelänkadun Hämeentien puoleisessa päässä katsomassa yhtä myytävää asuntoa. Totesimme, että kyseisen kerroksen kaikissa muissa ovissa luki Kajava. Tämä tapahtui joskus 1980-luvun puolen välin maissa. Sittemmin ymmärsin, että jos olisimme ostaneet asunnon, meistä olisi tullut Viljo Kajavan naapureita.

Nykyisin talon seinässä on muistolaatta Kajavan kunniaksi. Muutimme kyllä Vallilaan, mutta hieman eteenpäin Mäkelänkatua.”

Taru Vuorimaa sai kimmokkeen tutustua kirjailijaan isommin.
”Kyseessähän on Kajavan ensimmäinen runo vuodelta 1925, Juhannusruno, joka alkaa ihastuttavan kauniina, perinteisenä, juhannusta ylistävänä. Mutta runo muuttuu edetessään jopa pelottavaksi, kiihkeäksi. Mitä lienee Kajava tarkoittanut runollaan? Jään pohtimaan ja tutustumaan Kajavan tuotantoon paremmin.”

Veikko Huuska välittää kotoseutukuulumiset.
”Hyvinpä osasi Kirjavisaisäntä jo kauan sitten Juhannuksen alla lukea kesän merkit ja panna kohteeksi Viljo Kajavan hienoviritteisen kesän ylistyksen; taitaa olla isännän suhteet yläkertaan oivassa kunnossa? Koko kesähän on tässä ollut yhtä juhannusta!

Täällä paikalliset Ikaalisten Kalevalaiset Naiset esittivät joku aika sitten kauppalaidyllissä, historiallisen Rahkolan talon (seudun maakirjassa jo vuonna 1533) lehväpuistossa syreenien ja omenapuiden filosofisessa katveessa, ’kolmen näyttämön esityksen Metsän henki – veden voima. Esittäjät kiertävät, yleisöllä on istumapaikat. Luvassa on nonstop-tyyliin mitallista runoa ja meditatiivista tekstiä’.

No, jopa oli! Runoa ja suorempaa tekstiä luonnosta, vedestä ja – elämästä. Ei siihen nyt Kajavaa sattunut, mutta aika läheltä liippasi.

Uskomattoman vaikuttavaa kuulla sanallistettua luontoa, kuulla sen hengitys ja sulautua yllekaareutuvan lehvästön suhinaan kesän lämmössä.”

* * *

Mauri Panhelainen palaa vielä sisällissotarunoihin.

”Tampereen runot syntyivät kiivassa tahdissa ja ankaralla voimalla. Kokoelma alkaa siitä, kun Kajavan isoisä Matti Granlund hiihtää Näsijärven jään yli renginkaappi selässä Teiskosta Tampereelle. Kansalaissota, kaupungin, sen teollisuuden ja sinne toimeentuloa etsimään tulleiden ihmisten historia kasvaa Tampereen runoissa runoilijan pääteokseksi.”

Lopuksi entisen valtiopäivämiehen fiiliksiä juhannusrunosta. Näin vertailee Pentti Lahti-Nuuttila:

”Siinähän soi larinkyöstimäisyyttä, leinomaista, kajavamaista. Vihje kiilalaisuudesta sai selaamaan Viljo Kajavan runoja. Ei löytynyt hyllymme pienestä Kajava-kokoelmasta. Tuntemustunne piti vallassaan. Kone esille ja hakuun. Se siivitti tottakai juhannusrunoihin. Siellä se oli. Viljo Kajavan koulupoikana Ahvenanmaalla v. 1925 kirjoittama ensimmäinen runo, kertoi teksti.
Kiintoisa alkutahti Kajavan upeille runoille. Koko runossa löytyy jo luontoa, ihmistä, perinnettä, yhteiskunnallisuutta.”

Kajavan tunnistivat myös Auli Korhonen, Seppo Heimolinna, Jorma Kataja ja Juhani Niemi.. Laajemmin vastauksista visan verkkoversiossa. Alkavan syyskauden ensimmäinen palkinto Ari Antikaiselle.

Visasitaatti 13*