Jos koko visahistoriaa peilaa kirjallisuudenlajien valossa, proosa, niin koti- kuin ulkomainen, on varmasti se dominoivin alue. Runous tulee kakkosena, esseet ehkä kolmantena.

Syksyn yhdeksän kirjan kattauksessa oli kolme runoilijaa (Olli Sinivaara, Aki Luostarinen, Lassi Nummi). Dekkaristeja – toki prosaisteja ovat hekin, mutta omassa genressään – oli kaksi (G. K. Chesterton, Marko Kilpi). Kun joukkoon mahtui vielä yksi näytelmäkirjailija eli Henrik Ibsen, jäivät perusproosan tekijät tällä kertaa selvästi vähemmistöön. Heitä oli siis vain kolmannes, kaikki ulkomaisia: Anne Swärd, Anne Enright, Jonathan Franzén.

Kertooko tämä jostain? Kirjallisuuden nykytilasta tai historiasta? Proosan kriisistä? Visailuttajan linjanmuutoksesta?

Perinteinen kertomakirjallisuus tulee varmasti jatkossakin olemaan hallitsevassa asemassa visasitaattien kirjossa. Siihen vaikuttaa visaväen palautekin. Sen tyyppiset kommentit kuin ”en varsinaisesti ole runouden suurkuluttaja” tai ”dekkarit eivät kuulu suosikkilukemistooni” ovat vuosien varrella toistuneet vastauksissa. Toisaalta vaihtelu virkistää, ja vieraisiin genreihinkin on kaikkien hyvä kurkistaa silloin tällöin.

Jos tarkastellaan koko visavuotta 2023, niin siihen mahtui naiskirjailijoita enemmän kuin aikoihin, noin 40 prosenttia. Suomi-muu maailma-jaottelussa päädyttiin tällä kertaa tasapeliin.

Uusi visavuosi käynnistyy tutuin kuvioin. Pääsääntöisesti joka toinen viikko putoaa pähkäiltäväksi sitaatti jostain teoksesta, ja teidän tehtävänne on annettujen vihjeiden avulla ratkoa, kuka kirjoitti ja mikä on teos. Yksi vastaaja saa joka tehtävästä kirjapalkinnon.

Vuoden ensimmäinen kirjailija oli meillä viime vuoden ehkä puhuttanein, vavahduttanein ja romaaninsa myös yksi kiitellyimmistä. Sitaatti on kuitenkin hänen varhaisemmasta työstään, toki visamittarilla tuore sekin. Ja puhuttanuthan hän on aina, tämä Kirjailija joka solultaan eli isolla koolla.

Kuka siis, mikä teos? Vastaukset s-postilla kirjavisa@demokraatti.fi viimeistään 15.1. klo 16. Yhdelle kirjapalkinto.

”Jokainen päivä alkaa samalla tavalla. Juuri tähän aikaan jokaisena aamuna minun leukani koskettaa aprikoosinväristä mattoa, jonka äitini Julia osti jostain suuresta hälisevästä marketista sen sijaan, että olisi käynyt siinä hyvässä pikkuliikkeessä, jota kaikki hänen kaverinsa kehuvat ja jossa on pyöreät ikkunat heti tuplaovien yläpuolella. Punnerrukset on tehtävä juuri näin: leuan tulee koskettaa nukkaa. Pieni huone on paahtavan kuuma ja kirkas, pöly josta huoneen ilma näyttää 86-prosenttisesti koostuvan ottaa sieraimiin ja silmiin kuin kymmenet pienenpienet kuivat siveltimet. Olen alinomaa tietoinen ajankulusta, kuinka kauan on kulunut siitä hetkestä kun nousin ylös sängystä tähän hetkeen. Se on rauhoittavaa. – ”