Kevätkausi käynnistyi vähän nihkeähkösti ainakin siihen nähden, kuinka paljon tästä kirjailijasta viime syksynä puhuttiin ja kirjoitettiin. Juuri tuo vaikutti siihen, että vihjeitä tehtävään tuli niukasti. Mutta voi myös olla, että kirjailijan teoksia luetaan vähemmän kuin hänestä puhutaan.

KÄYNNISTYSNAPPULAA painaa eteläisin visakansalainen eli hankolainen Juhani Niemi.

“Kevätkausi alkaa vahvasti, suomalaisen kirjallisuuden suuren lahjakkuuden teoksella O, eli yleispätevä tutkielma siitä, miksi asiat ovat niin kuin ovat. Kovin selkeää juonta tai langat nippuun sitovaa loppuratkaisua O:lta ei kannata odottaa. O ei varmaan istu jokaiseen makuun, mutta jos pidät mammuttiteoksista, kummallisuuksista kummallisuuksien itsensä vuoksi, O on sopivaa luettavaa. O kuvaa aikaamme, se kertoo valtavasta tiedon määrästä, joka meitä ympäröi, haitaten keskittymistä oleellisiin asioihin. Tämä on teoksen ydin, elämme maailmassa, jossa tietoa on liikaa tarjolla. ”

“Niukoista vihjeistä huolimatta, vastaus löytyi helposti. Minulle avainkohta sitaatissa oli ‘pöly, josta huoneen ilma näyttää 86-prosenttisesti koostuvan’. Mieleeni muistui O:n Jeromen intohimo numeroihin ja listoihin. Vain harva määrittelee pölyisyyttä numeroilla. Miki Liukkosen O, samoin kuin koko tuotanto, on merkittävä ja ilmaisultaan rikas kuin abstrakti kuvataide.”

Mauri Panhelaisella Liukkonen tuntuu jääneen vähän katveeseen.

“Kirjallinen kenttä on laajentunut ja julkaistun fiktion määrä on kasvanut siinä määrin, että uuden kirjallisuuden kattava seuraaminen on työlästä. Merkittävän kirjallisen ilmiön tai yksittäisen kirjailijan tuotannon joutuu joskus jättämään väliin.

Miki Liukkonen, kriitikoiden ja muun julkisuuden hellimä ‘kapinakirjailija’, on ollut minulle viime vuosina tällainen tapaus. Hänen murheellinen loppunsa viime kesänä ei kuitenkaan voinut jäädä huomaamatta.

TEHTÄVÄ SAA Ossi Lehtiön pohdiskelemaan yleisemmin kirjailijoiden elämää.

“Kun katselin Hämeenlinnan, Janakkalan sekä Hattulan kirjaston muodostaman Vanamo-kirjaston sivuilta Miki Liukkosen teoksien lainaamista, niin yli kolmestakymmenestä teoksesta oli lainassa vain kolme. Taitavat häneltä jäädä kirjastokorvauksetkin vähäisiksi.

Tässä maalaan varmasti inhorealistista kuvaa kirjallisuuden nykytilanteesta. Kirjoittajia olisi, vaan lukijat ja varsinkin ostavat lukijat puuttuvat.

Kirjailijoiden ongelmat eivät vaan ole menekissä ja lukemisessa vaan, syystä tai toisesta, he ovat huomattavasti herkempiä kokemaan elämän ja se raskauden. Ehkä sellaiset yksilöt herkästi hakeutuvat kirjoittajiksi tai sitten kirjoittaminen aiheuttaa herkistymistä.

Olipa miten päin tahansa, niin tämän kysytyn teoksen kirjoittajalle kävi ikävästi.

Liukkonen julkaisi kirjallisuuslehti Parnassossa vuonna 2017 kirjoituksen ‘Luonnos kaunokirjallisuuden tulevaisuudesta’. Artikkelin keskeinen teema oli, että Suomessa kaunokirjallisuus ei ole missään suhteessa kokeilevaan vaan turvallisuuden- ja mukavuudenhaluista. Kirjouksensa hän totea vielä, että se vähäinen kokeellinen kirjallisuus, jota lähinnä pienkustantamot julkaisevat, ei sekään hänen mukaansa ole oikeasti kokeellista, josta vallitsee käsitys, että se on vaikeaa, esoteerista ja kikkailevaa tai sitten niin klassista, että se on jo kokeellista ja uutta luovaa. Hän toteaa, että uuden muodon ei tarvitse sisältää tritonuksia, tai että ‘kyse ei tarvitse olla tritonus-tritonuksesta vaan kultainen leikkaus -tritonuksesta, klassisen muodon tarkoin harkitusta häiriinnyttämisestä’. Viimeisenä vakavana pyrkimyksenä uuteen hän pitää postmodernismia. Kaikki sen jälkeen on hänen mielestään nokkelaa alakategorisointia, ei mitään pysyvää.

Esseensä lopussa kirjoittaja heittäytyy optimistiksi. Hän uskoo sanojen voimaan, siihen että sanat – Jean-Paul Sartrea siteeraten – ovat vielä joskus ‘ladattuja pistooleja’ .”

Sirpa Taskinen taas osoittaa pääkaupunkiseutulaisten kiinnostuksen Liukkosen tuotantoa kohtaan kirjastostatistiikalla:

Miki Liukkosen (1989-2023) O (‘romaani, tai yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat’, 2017) oli sekä Finlandia- että Runeberg-palkintoehdokkaana. Nyt siitä on tekeillä myös elokuva, johon runsasta sisältöä joudutaan tietenkin karsimaan reippaalla kädellä.

Helmetissä O:ta on 198 kappaletta, ja sillä varauksia 434. Kuinkahan moni lukee koko 858-sivuisen jättiläisen alaviitteineen kaikkineen? Vierastila menestyy sitäkin paremmin, kappaleita 217 ja varauksia 1492.

Kurjaa, ettei Liukkonen saanut sitä hoitoa, mitä olisi tarvinnut.”

Tosi kurjaa, menetimme valtavan lahjakkuuden liian varhain. Eli kuten Veikko Huuska kiteyttää vastauksessaan Liukkosen merkityksen: “Hänen työnsä olivat löytöretkiä nyrjähtävään maailmaan (huomaa preesens).”

Liukkosen 0:n tunnistivat myös Eero Pirttijärvi ja Helena Nurmio, jolle tällä kertaa lähtee myös palkinto.

Visasitaatti 2/2024

Vuoden toinen visakirja on ilmestynyt alkukielellä samana vuonna kuin sesongin avausteos, mutta suomennettuna vasta 2019. Se on osa vuonna 2015 aloitettua, kvartetiksi nimettä kokonaisuutta, jonka viimeinen osa ilmestyi meillä viime syksynä. Läpikulkeva aihe teoksissa on päivänpolttava, mutta niissä sukelletaan myös ongelman lähteille.

Kuka pohjoismaalainen kirjailija, mikä teos? Vastauksiet 17.2. mennessä sähköpostiin kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

“Käyn suihkussa salongin ja keulapiikin välisessä nurkkauksessa, kuuntelen pumpun käynnistymistä ja yritän olla ruiskuttamatta liikaa seinille, jotta kaikki vesi osuisi allani olevaan paljuun, sillä huoneessa ei ole viemäriä. Kun saippuoin itseni, vartaloni tuntuu nuorelta ja notkealta, ikään kuin olisin kaksikymppinen. Sitten täytän vesitankin vierassataman hanasta. Minun on varauduttava pysyttelemään poissa maista niin kauan kuin etsinnät lakkaavat.”