Mutta saakoon Raila Rinne paljastaa, ketä haettiin.

”Diplomaatti ja pakolainen, nobelisti ja Lenin-palkittu, jaa-a. Määreet sopivat Miguel Angel Asturiasiin (1899-1974), guatemalalaiseen kirjailijaan. Nuorena hän osallistui kansannousuun diktaattori Cabreraa vastaan ja lähti sitten turvaan Pariisiin jatkamaan oikeustieteen opintoja. Kirjallisuus kuitenkin alkoi viehättää häntä, erityisesti kotimaan mayojen tarinat, joiden pohjalta hän julkaisi Ranskassa ensimmäisen teoksensa Leyendas de Guatemala vuonna 1930.

Kolme vuotta myöhemmin Asturias palasi Guatemalaan. Lehtimiehenä hän sai mainetta ja pian hänet valittiin diplomaatin ja kansanedustajan tehtäviin. Poliittisten tuulten kääntyessä 1954 hänet karkotettiin maasta. Uusi koti löytyi Espanjan pääkaupungista.

En pääse kaivautumaan Asturiasin mietteisiin enkä hänen teoksiinsa, sillä molemmista suomennetuista kirjoista on vain yksi kappale pääkaupunkiseudun kirjastoissa. Helmet-hakemiston mukaan niistä toinen on lainassa ja sitä odottaa kolme varausta, toinen on parhaillaan korjattavana. Teokset ovat Herra presidentti (alkujaan 1946) ja Weekend Guatemalassa (1956).

Nobel-palkinnon Asturias sai 1967. Vasta tämä huomionosoitus näyttää saaneen aikaan pääteosten suomentamisen 1967 ja 1968.”

Markku af Heurlin palaa visapaikalle.

”Vihjeet olivat jokseenkin selvät, joten tässä veikkaukseni:

Guatemalalainen Miguel Ángel Asturias (1899 Guatemala – 1974 Madrid, haudattu Pariisin Père Lachaisen hautuumaalle). Leninin rauhanpalkinto 1966, kirjallisuuden Nobel 1967.

Veikkaisin teosta Herra Presidentti (suomennettu 1967). Hyvin surrealistinen ja osuva kuvaus diktatuurista

Toinen teos, joka minun mieleeni jäi, oli vuotta myöhemmin suomennettu Weekend Guatemalassa.

Nämä kirjat olen lukenut, jälkimmäisen 15-vuotiaana jouluna 1968 ja edellisen seuraavana kesänä. Ne ovat aikoa sitten kadonneet kirjastostani, joten en pysty etsimään kohtaa.

Kirjasta Weekend Guatemalassa kirjoitin kotiaineen, josta sain täyden kympin.

Muistan erityisetsi kohdan, jossa lukutaidoton iäkäs intiaanitalonpoikapariskunta lähtee hakemaan uusia maakirjojaan. Kylän pormestari ojentaa hänelle lain ilmeisesti kirjasena. Mies ottaa sen kätensä, panee sen otsaansa vasten merkiksi siitä, että laki on hänen päässään. Seuraavaksi hän asetta sen rintaansa vasten merkiksi siitä, että laki on hänen sydämessään.”

* * *

Unto Vesaa on jäänyt kaivelemaan edellinen tehtävä.

”Selasin kyllä Doctorowin Ragtimeä edestakaisin, vaan eipä siitä löytynyt… ja Maailmannäyttelyä ei hyllyiltäni löydy. Kun taasen Asturiasta on enemmänkin, ja sitaatti on teoksestaan Herra Presidentti (1946), suomeksi 1966, Pirkko Lokan englannista suomentamana, mutta Pentti Saaritsan tarkistamana.

Lainaus on luvusta ’Hullun pako’, ja johan sen ensimmäiset sanat vievät latinalaisen Amerikan tyyliin. Asturiasin, kuten monen muunkin maanosan intelkektuellin, elämänkaareen kuului niin maanpakolaisuutta kuin diplomaatin uraakin, kotimaan poliittisten vaiheiden mukaan.”

Vesa Kautto kertoilee näin:

”Asturias syntyi Guatemalassa juristin poikana ja opiskeli itsekin oikeustiedettä, mutta valmistuttuaan ja muutettuaan Pariisiin myös kansatiedettä. Oleskelu Pariisissa 1920-luvulla antoi paljon vaikutteita ja lukuisia tuttavuuksia kirjailijoiden ja taiteilijoiden joukosta. Pariisissa Asturias tutustui surrealismiin, kotimaassaan hän oli perehtynyt mayojen kulttuuriin ja legendoihin. Näin saadut vaikutteet näkyvät Asturiasin ensimmäisessä novellikokoelmassa Leyendas de Guatemala (1930). Asturias vastusti Guatemalassa hallinneita diktaattoreja, mikä johti maanpakoon Argentiinassa, Chilessä ja Euroopassa. 1900-luvun alkupuolen diktaattori Manuel Estrada Cabrera on ollut mallina tyrannille Asturiasin romaanissa Herra presidentti  (El senor presidente, suomeksi 1967, käsikirjoitus 1933, julkaistu Meksikossa 1946).

Asturiasta on luonnehdittu joissakin suhteissa edelläkävijäksi. Hän oli ensimmäisiä, joka toi antropologisia vaikutteita Latinalaisen Amerikan kirjallisuuteen. Nykyaikaisen diktaruurin kuvaajana Asturias oli myös varhaisimpien joukossa. Toisena latinalaisamerikkalaisena Asturias sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1967, vuotta aiemmin hänelle oli myönnetty Leninin kansainvälinen rauhanpalkinto.

Juhani Niemi – jonka piikkiin muuten meni visan printtilehtiversiossa siivu toisen vastaajan eli Matti Kärkkäisen tekstiä – huokaa epätavallisesti, että ”niin paljon vihjeitä, niin paljon aikaa”. Yleensä valitetaan jomman kumman tai molempien puuttumista.

” Joka taas uhkaa loppua kesken. Kun ei saa aloitettua, mutta nyt on aika tarttua itseä niskasta kiinni ja alkaa purkamaan tehtävää. Siis, kirjailijahan on, tietenkin guatemalalainen Miguel Ángel Asturias Rosales, kirjailija, diplomaatti, runoilija, lastenkirjailija, näytelmäkirjailija. Hän otti vaikutteita mayakulttuurin teksteistä, kuten Popol Vuhista (josta hän teki espanjankielisen käännöksen ranskankielisestä laitoksesta). Asturias käsitteli kirjoissaan yhteiskunnallisia ongelmia kietoen ne surrealismin, fantasian ja todellisuuden punokseksi. Tai voisi kai käyttää termiä maaginen realismi. Asturiasin tuotannossa oli vahva sija intiaanien mytologialla ja kansanperinteellä. Hän oli myös latinalaisen Amerikan sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden ja köyhyyden kriitikko.”

Ja näin siis tuumiskeli itse Matti Kärkkäinen:

”Tämä oli ensimmäinen Asturiasin teos, jonka luin, vaikka olen toki kirjailijan nimen tuntenut. Teoksessa on värikästä kieltä, kuten alueen kirjailijalta voi odottaakin. Loistavien jaksojen lisäksi monimutkainen kieli tuntuu joskus hieman itsetarkoitukselliselta. Oletan, että teos on pätevä kuvaus diktatuurista ja ajankohtainen edelleenkin, vaikka teos kuvannee noin sata vuotta vanhoja asioita. Jopa medialla on tärkeä rooli valheiden levittämisessä, joskin tässä media on täysin diktaattorin hallinnassa. Vain tekniikka on parantunut noista ajoista.

Hieman ihmettelin, että näin merkittävän kirjailijan tärkeintä teosta ei ole käännetty suoraan kirjailijan äidinkielestä.”

Mauri Panhelainen nostaa esiin Ylen laatujournalismia vuosikymmenten takaa.

”Taisi olla ainutkertainen tapahtuma, että kylmän sodan jäätävimpinä vuosina Leonid Brezhnevin kädestä Lenin-palkinnon saanut kirjailija saa seuraavana vuonna ruotsalaisilta kirjallisuuden Nobelin. Se tapahtui 1967, vajaata vuotta ennen kuin Neuvostoliiton ja sen liittolaismaiden panssarivaunut vyöryivät Prahan kaduille. Kuvastaneeko tapahtuma enemmän 1960-luvun poliittista ilmapiiriä vai tapahtumasarjan päähenkilöä, guatemalalaista kirjailijaa ja diplomaattia Miguel Angel Asturiasta? Hän oli omalla tavallaan suurmies kylmän sodan kummassakin leirissä.

Elävästä arkistosta löytyy pieni helmi, Nobel-palkinnon myöntämispäivänä tehty Asturiasin haastattelu, jonka on tehnyt silloinen YLEn Pariisin kirjeenvaihtaja Knud Möller. ’Uusi nobelisti on kookas, miltei kuninkaalliselta vaikuttava henkilö, jonka rauhallisesta olemuksesta kiinnittyy huomio kotkannenään. Sen hän on ilmeisesti perinyt äidiltään, joka oli intiaani’, Knud Möller kuvailee tutulla äänellään. Ranskaksi tehdyssä haastattelussa suurlähettiläänä Pariisissa toimiva Asturias kertoo tavanneensa kerran Fidel Castron ja tunteneensa myös Ernesto Guevaran Argentiinan vuosiltaan. Hän sanoo, ettei diplomaattina ole vallankumouksellinen, mutta latinalaisen Amerikan kirjallisuus on aina ollut vallankumouksellista, muutokseen tähtäävää.”

* * *

Eero Reijosen vastauksen pelkässä prologissa riittäisi jo lukemista pitkäksi toviksi. Seremoniamestarinne poimii siitä itseriittoisasti vain lauseen ”Visiirille erityiskiitos siitä, että hän näin välillisesti pakotti laiskanpulskean visakallon vihdoinkin lukemaan kokonaisuudessaan muinaisen joululahjakirjan, Tim Weinerin jenkeissä 2008 National Book Awardin voittaneen tiiliskiven.”

Reijonen toteaa, että ”Guatemalastakin Weiner on koonnut CIA:n omista asiakirjoista ja:johtajien haastatteluista tuhdin paketin, joka, jos sitä lukisi ilman mitään taustatietoja, löisi laudalta kaikki Graham Greenen satiirit, Kubrickin Tohtori Outolemmen … jopa Woody Allenin The Bananas kalpenee CIA:n Etelä-Amerikan asiantuntijoiden kohellusten rinnalla.”

Ja sitten muutamia poimintoja itse massiivisesta vastauksesta:

”Myönnetään, oheislukemistona visakirja tuli aikanaan luettua. Vuoden 1967 Nobel-pysti tuli 14-vuotiaan visailijan kannalta liian aikaisin. Tossun poikaleirissä valistusta saanut kloppi oli liian nuori tämän laatuisen tuotteen nauttijaksi, en muista edes aktiivisen lukioikäluokan siitä ääntä pitäneen, vaikka Tossun teinikunta oli Stadin vasureiden varsinainen ’käärmeenpesä’.

Kallion Karhupuiston Kirjaparatiisista tämänkin visakirjan aikanaan lainasin. Nykyisin ei Hesan seudun Kirjastoista näin vanhoja kirjoja löydy. Gabriel Garcia Marquezin tarinavirran, jossa ei melaa apuna tarvittu, jälkimainingeissa tuleva visaopus oli juniorisarjan veneilijälle vastavirtaan puskemista. Niin kuin esipuheessakin mainitaan, jo käännöshaaste on ollut melkoinen. Sitä se on ollut kaikille. Jopa espanjankielen osaajat ovat olleet ongelmissa alkuperäistekstin kanssa. Minulta jäi kirja kesken. En kyllä juuri milloinkaan kantanut kilometrien päästä Kallion paloaseman kupeelta himaan Alppilaan kirjoja, joita en loppuun lukenut. Kotikurikin oli tiukka; läskisoosia sai jäädä lautaselle, mutta kirjat piti lukea… Tästä jäi varmaan traumajälkiä tulevaan visaajaan. No. tämä Visiirin kätköistään kaivama visakirja oli yksi noin kymmenestä. Ja tähän mennessä ainoa visakirja. Hyvä, että tämäkin synti tuli nyt kerrottua. Visaa on helpompi jatkaa keventynein mielin.

Intin jälkeen, ns. luppoajalla eli Postin hommissa sen sitten läpi kahlasin. Täytyy myöntää, että ei se ihan kevyesti mennyt vielä nytkään. Helpompaa se oli kun telamiinan kanto suossa, täyspakkaus selässä, mutta tupavitsien jälkeen oikean aaltopituuden löytäminen oli hankalaa, varsinkin, jos kokemusta vertaa suhteeseen Sadan vuoden yksinäisyyteen, jonka nimi oli sikäli erheellinen, ettei yksinäisyyden tunne tullut mieleen hetkeksikään tätä kirjaa lukiessa. No, toki sen oikeankin tulkinnan nimestä tajusin, vaikka en ollut vielä kokenut 20 vuoden yksinäisyyttäkään.

Vertailu näiden kahden maestron kesken oli hankalaa, sillä täysin poikkeava kertojan ote näillä maestroilla oli, vaikka saman tyylisuunnan kirjailijoita he olivat: visakirjailija oli myös runoilijataitojensa ohella myös Sorbonnen Yliopistossa tutkinnon suorittanut antropologi, tai etnologi, tulkinnat vaihtelevat, sekä myös gradustaan ’Intian sosiaaliset olot’ palkittu juristi.

Helpompi on kuvata verrokiksi ottamaani nobelistia. Tämä oli mestarillinen tarinankertoja Garcia Marquez, joka ei opintojen parissa viihtynyt. Hän oli kuitenkin tässä parivaljakossa tavallaan sen verran fiksumpi, että älysi lopettaa taiteilijakutsumukselleen vieraat lakiopinnot ennen kuin ne ehtivät synnyttää pysyviä vaurioita. Niitä samoja klommoja, jotka vain kaikki kirjoittavat juristit, ja heitä on aivan liian paljon, nahoissaan tuntevat. – – –

Mihinkään faktaan perustumaton veikkaukseni on, että kymmenen vuotta maanpaossa kirjaansa värkännyt ja 13 vuotta sen julkaisulupaa ja diktaattoreiden kuolemaa odottanut visakirjailija todella vuodatti verta, hikeä ja kyyneleitä kirjansa eteen. Tämä jopa näkyy teoksesta… ja kertautuu lukijakokemuksen myötä. Diplomaattina, ministerinä ja Nobel-kirjailijana guatemalalaisesta tuntui, että Gabriel Garcia Márquez oli tempaissut valtikan häneltä kepeällä satuilulla, kertakäyttöproosalla, keveillä Macondo-tarinoilla. Hakematta tulee mieleen Suomen korkeakulttuurin kritiikki Toivo Kärkeä ja Repe Helismaata kohtaan.

No, maanosan mestaruudesta tässä oli ilmiselvästi kyse.

Rakkauden ja kaipuun runoilijoiden esikuvaksi sodanjälkeisessä maailmassa nostettu Gabriela Mistral, vuoden 1945 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaja, otteli omassa sarjassaan ja oli arvostelun ulottumattomissa. Mutta kepeäkynäinen hurmuri Marquez oli hyvin käsillä. Lisäksi tämän kolumbialaisen kirjailijan superhitti julkaistiin vuonna 1967, samana vuonna kun visakirjailija sai Nobelinsa. – – –

Nuori älykkökloppi oli kunniakonsuli useammassakin Etelä-Amerikan maassa jo ennen kuin täytti kolmeakymmentä. Vielä eivät diktaattorit siis kokeneet häntä kummoisenakaan uhkana. Tässä vaiheessa –  ja kun asia koskee miltei kaikkia Etelä-Amerikan Nobel-kirjailijoita ja muita kynämiehiä – täytyy muistaa se, että nämä köyhät valtiot lähettivät mielellään kynäilijänsä konsuleiksi, seremoniavirkaan, koska heillä ei ollut edellytyksiä maksaa palkkioita konsuleilleen, jotka näin joutivat muiden ristiksi. Vakanssikin oli pitkälti seremoniallinen. Koska perhe ei ollut enää vallanpitäjien suosiossa, ei kotoakaan ollut odotettavissa liikoja varoja koulutuksen ja elintason ylläpitämiseksi.

Pablo Nerudalla ja visakirjailijalla, älyperäisillä runoilijoilla, synkkasi. Nerudalla oli ollut oma -holhokki. ennen Asturiasta, nimittäin Octavio Paz, tuleva Nobel-kirjailija hänkin (1990). Meksikolainen Paz erkaantui sitten muiden Etelä-Amerikan kirjailijoiden piiristä ainakin siinä, ettei häntä ja hänen hempeän sävyistä runouttaan mitenkään voitu pitää ’maagisen realismin’ edustajana. Paz oli myös miltei koko uransa ajan hovikelpoinen, häntä käytettiin ihan oikeanakin diplomaattina ja myös proffana jopa Harvardissa. Pazin punaväri oli haaleaa, yleisesti häntä pidetään sosiaalidemokraattina. Tämä väri oli liian haaleaa diktaattoreita vastaan taistelevien kynäilijöiden makuun, varsinkin 1960- ja 70-luvuilla.

Visakirjailija Miguel Angel Asturiasin Nobel-kirjaa Herra Presidentti ja Gabriel Garcia Marquezin upeaa Sadan vuoden yksinäisyyttä ei kerta kaikkiaan voi olla vertamatta keskenään… Samoilla puhureilla tässä mennään. Hienoja opuksia ne ovat molemmat. Samojen tuulten synnyttämiä, mantereen samankaltaisuudesta ei voi erehtyä. Silti aivan erilaisella taiteilijan otteella ne on kuvattu. Kuvausten kohde on sama: valta ja sen tuhoava vaikutus. Ja ovathan ne rakkausromaaneja nekin, kun katsoo niitä sillä silmällä. Ja molemmat ovat fiktiivisydestään huolimatta totisinta totta. Marquezia ja Asturiasta rinnakkain luettuni, liitän joukkoon vielä kolmannen neron: ’Meidät on tehty samasta aineesta kuin unelmamme’, myrskysi William Shakespere ja tiesi mitä kirjoitti.”

Paljon olisi ollut Reijosen vastauksessa muutakin siteeraamisen väärtiä, mutta riittäköön tämä tällä kertaa.

Täsmällisestä tietämyksestä hatunnosto tällä kertaa myös Jorma Katajalle. Palkinto Markku af Heurlinille. (rb)

Visasitaatti 2/2021*

Ensi vuonna 75 vuotta täyttävän varsin tuotteliaan kirjailijan julkaisutahti on vähän hiipumaan päin, 2010-luvulla häneltä ilmestyi ”vain” kolme romaania, kun sitä edeltänellä vuosikymmenellä niitä tuli vielä tuplat. Tästä visakohteena olevasta romaanista saatiin Suomessa kokea huima näyttämöversiointi ei niin hirveän kauan sitten.

Kuka myös Suomessa vieraillut kirjailihja, mikä teos? Vastaukset viimeistään 22.2. klo 12.22 sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.

”’Osaan minä jotain. Ne kirjaimet, jotka ovat hyödyksi minulle. Muilla ei ole niin väliä. Niistä on vain riesaa, joten en välitä niistä.’

’Mikä sitten on hyödyksi sinulle?’

’Tuota noin. Ensiksi on A, siitä minä pidän, ja tupla-V. Ja sitten on se – se L, ja E ja R, ja sitten se ristiltä näyttävä. T. Niin kuin T-luupihvi. Ne kirjaimet on minun kavereitani, ja muut voivat minun puolestani vaikka kärventyä helvetissä.’

’Osaat siis kirjoittaa nimesi.’

’Sitähän minä yritän tässä sanoa, pomo.'”

,