Ai mikä NTK, kysyy nyt nuorempi polvi. Veikko Huuska Ikaalisista vastaa ja antaa alkuun myös yleispätevän fyysisen kuvauksen sen teoksista.

”Nuorten Toivekirjasto – NTK, tuo siniselkäinen ja mielenkiintoa herättävät kuvalliset kannet omaava kirjasarja kului käsissäni yli 50 vuotta sitten.

Erich Kästneriltä siinä oli kolme kirjaa: ’Pojat Salapoliiseina’, ’Lisen ja Loten salaisuus’ sekä ’Lentävä luokka’ (NTK:n numero 68), jotka muistan kaikki siskovainaani kanssa lukeneeni.

Eipä taida nykyisin, kun kaikesta leikataan, tuollainen näky tulla ensimmäisenä mieleen Suomen kouluissa – ajattelen vain elisillan A-studion opetusministerin vierailua.

Kirja on valmistunut herkässä vaiheessa, nimittäin vuonna 1933, ja se suomennettiin 1955.”

Tamperelainen Tuula Hynynen valaisee kirjailijan aatteellista taustaa.

”Ensimmäisen maailmansodan kokemusten jälkeen Erich Kästner oli aatteiltaan pasifisti. Hän toimi lehtimiehenä ja kriitikkona, kirjoitti lasten- ja nuortenkirjoja, runoja ja käsikirjoituksia. Kansainvälisestikin tunnetuimmaksi Kästner tuli nuortenkirjoistaan, jotka ovat tulleet esikuviksi myöhemmässä nuorisokirjallisuudessa. Tuotannon vakavampaa puolta edustaa romaani ’Fabian’.

Kästner joutui natsihallinnon aika-na Gestapon kuulusteluihin, julkaisukieltoon ja näki kirjojaan poltettavan roviolla vuonna -33. Hän ei kuitenkaan lähtenyt maanpakoon vaan jäi Berliiniin, jossa saattoi salanimellä laatia käsikirjoituksen elokuvaan ’Münchhausen’. Sodan jälkeen Kästner asui kuolemaansa saakka Münchenissä, johon visatehtävässä viitattiin ideologian syntymäpaikkana.

Sitaatti on kirjasta Lentävä luokka. Siinä yläluokkalaisten poikien tanssiharjoitukset uhkaavat estää alemman luokan poikien näytelmäharjoitusta. Kirjan nimi tulee poikien esittämästä näytelmästä, joka kuvaa tulevaisuuden maantiedon opetusta. Se tapahtuu havainnollisesti lentokoneesta.”

* * *

Juhani Niemi Hangosta on suorittanut kertausharjoituksen.

”Luin kirjan Lentävä luokka joskus varhaisella kivikaudella 55 vuotta sitten, silloinkin kirjastosta lainattuna. Ja nyt uudelleen. Kieliasu on hivenen vanhahtava mutta edelleen toimiva ja jotenkin ajankohtainenkin. Teema käsittelee kunniantuntoa, itsensä etsimistä, ystävyyttä, hyvyyttä ja oikeu-denmukaisuutta. Yhtenä suurena kohtana on kahden koulun välinen taistelu, mutta lopun tapahtumat ovat kuitenkin tärkeämpi teema. Kyllä sitä voi suositella 8–10 vuotiaille luettavaksi, vaikka toiminnan vähyys saattaakin tuntua tylsältä.”

Mauri Panhelainen Jyväskylästä siteeraa pelättyä kriitikkoa.

”Visakirja Lentävä luokka (1933, suomeksi 1955) oli myös menestysteos, josta on tehty kolme elokuvaversiotakin (1954, 1973, 2003). Vauhdikas ja tervehenkinen opus julkaistiin uudelleen Nuorten Toivekirjastossa 1955, nyt arvovaltaisen suosituksen saattelemana. Takakannen mukaan kirja on ’kertakaikkisen hauska, sanoo maist. Toini Havu Helsingin Sanomista’.

Erich Kästner toi puolison mieleen saksankielisen kirjan yli puolen vuosisadan takaa. Alunperin Sveitsissä 1934 julkaistu ’Drei Männer im Schnee’ kuului silloin oppikoulussa pitkän saksan lukijoille suositeltuun oheislukemistoon. Sen seitsemäs koulukäyttöön lyhennetty painos (vuosiluku MCMLX) tarttui muutama aika sitten erään kirpparin kirjaosastolta hänen mukaansa ja koristaa nyt kirjahyl-lyämme. Kirjan takakannessa mainostetaan Kästnerin ensimmäistä menestysteosta ’Emil und Die Detektive’.”

Juuri oman kirjansa (”Hyvillä mielin eläkkeelle”, kustantajana Aula & Co ) markkinoille saatellut Sirpa Taskinen on kiireistä huolimatta ehtinyt ratkomaan näitä kaunokirjallisiakin pähkinöitä.

”Veljeni sai aikoinaan lahjaksi kirjan Pojat salapoliiseina, jonka minäkin luin useampaan kertaan. En ole varma, luinko tuolloin myös visakirjan Lentävä luokka, mutta Kästnerin tyyli on kyllä tunnistettavissa. Neuvokkaat, joskin myös hölmöilevät pojat järjestelevät sekä keskinäisiä välejään että myös aikuisten asioita. Toisin kuin monissa nuorten kirjoissa, Kästnerillä jotkut aikuiset – jopa opettajat! – ovat hienoja ihmisiä ja poikien ihailemia ja kunnioittamia.”

Pertti Vuorela Espoosta luulee, että olisi voinut nuorena pitää näistä kirjoista, jos…

”Valitettavasti pienen yläsatakuntalaisen kirjaston valikoimista hänen kirjojaan ei 1950-luvulla löytynyt, joten lukematta ne ovat jääneet. Olisin varmasti innostunut näistä lasten seikkailukirjoista.”

Siinäpä se. Palkinto Tuula Hynyselle. (rb)

Viikon 14 sitaatti

Sahaako kulttuuritoimittaja nyt omaa oksaansa, kun nostaa visakirjaksi teoksen, jonka minä-kertoja on itseriittoisen pöyhkeä taidekriitikko, joka ottaa tehtäväkseen kirjoittaa arvostetun taiteilijan elämäkerran? Kirjailija oli alle kolmekymppinen tämän teoksensa ilmestyessä ja nousi kertaheitolla kielialueensa nuoren polven tekijöiden eturiviin. Nyt hän on jo ehtinyt varhaiseen keski-ikään, ja julkaissut harvakseltaan mutta edellen kiitoksia keräten. Helsingin teatterikartallekin hänen nimensä ilmestyi viime syksynä näytelmällä, jossa oli samanlaisia asetelmia kuin visaromaanissa.

Kuka tämän vuosituhannen lahjakkuus, mikä teos? Vastaukset viimeistään 13.4. mennessä osoitteeseen kirjavisa@demokraatti.fi tai Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 HKI. Yhdelle palkinto.

”Tuntui uskomattomalta, että se oli yhä hengissä, piilossa jossakin vuorilla, suuressa talossaan, sokeuden ja maineen varjossa. Että se seurasi samoja uutisia kuin me, kuunteli samoja radio-ohjelmia kuin me, oli osa meidän maailmaamme. Olin jo jonkin aikaa tiennyt, että minun oli aika kirjoittaa kirja. Urani oli alkanut hyvin, mutta nyt se polki paikallaan. Olin aluksi ajatellut jotain polemiikkia, hyökkäystä jotakuta tunnettua maalaria tai jotakin suuntausta vastaan; minulla oli ollut mielessä murska-arvio fotorealismista, sitten taas fotorealismin puolustuspuheenvuoro, mutta yhtäkkiä koko fotorealismi oli mennyt muodista. Miksei siis elämäkertaa?”