Vexi Lehto näyttää mallia, miten sitaattia paloitellaan, punnitaan ja ratkaistaan.

”Pyle vaikutti englantilaiselta nimeltä ja jopa tutulta. Rue Catinat taas vaikutti ranskalaiselta. Britti Ranskassa?

Häpeilemättä googletin kadun nimen ja vastaus oli valmiina. Ho Chi Minh City, entinen Saigon.

Toisen maailmansodan jälkeen USA huomasi olevansa lännen johtava valtio. Maalla ei kuitenkaan ollut juuri minkäänlaista käsitystä maailman menosta Amerikan ulkopuolella. Kommunisminvastaisuus, ahneus, ylemmyydentunto, välinpitämättömyys paikallisista olosuhteista ja puhdas lapsellinen tyhmyys aiheuttivat Kaakkois-Aasian katastrofin.

Graham Greenen kirja oli profeetallinen.”

Samaa mieltä tuntuu olevan Jaana Pikkarainen-Haapasaari.

”Kirja kertoo Vietnamin sodasta, mutta ajalta ennen Ranskan siirtomaavalta-ajan päättymistä siellä. Sitaatin Pyle on idealistinen amerikkalainen, joka ei tullessaan Vietnamiin tiedä maasta käytännössä mitään, eikä juuri opi (suostu oppimaan) mitään siellä ollessaankaan.

Kirjan kertoja-minä on englantilainen lehtimies ja kolmantena osapuolena on kahden miehen rakkauden kohde, vietnamilaistyttö. Ympärillä sekasortoinen sota ja kaaos.

Kirjasta on voinut löytää aikanaan jo ennustusta siitä toisesta Vietnamin sodasta.”

Tarmo Metsälällekin vastauksen jäljitys näyttää olleen varsin helppo nakki.

”Vaikka ’Nobel-palkinnon kestoehdokas’ -joukko on laajempi, kuin Nobel-palkinnon saajat -joukko, ranskankielinen katuosoite ja Pyle helpottivat etsimistä.

Pari Greenen kirjaa on omassakin kirjahyllyssä, mutta myöntää täytyy, että Hiljainen amerikkalainen on lukematta. Kirjavisaa pitää kuitenkin seurata, vaikka sen seurauksena tämmöisiä sivistysaukkoja paljastuu. Kaikkia hyviä kirjoja ei ehdi lukemaan, kun osa erinomaisistakin pitää jättää pois lukulistalta.”

Eipä tainnut teoksen jäljitys tehdä tiukkaa Sirpa Taskisellekaan.

”Hiljainen amerikkalainen (1955, suom. 1956) ilmestyi samaan aikaan, kun Ranskan Indokiina siirtyi historiaan; Vietnam, Laos ja Kambodzha itsenäistyivät vuonna 1954. Graham Greene (1904–1991) teki juuri tuolloin matkan Indokiinaan. Hän oli aikaisemmin ollut Englannin ulkoministeriön palveluksessa, eikä pannut pahakseen arveluja, että olisi toiminut vakoojana. Monet hänen teoksensa ainakin kertovat vahvasta maailmanpolitiikan tuntemuksesta.

Hiljainen amerikkalainen on ennen kaikkea kolmiodraama – jonka ympärille on punottu poliittinen juoni. Naiivi amerikkalainen Alden Pyle tulee Saigoniin maailmanparannusmielessä ja, kuten idealisteille usein käy, aiheuttaa katastrofeja. Hän ihastuu kyynisen englantilaisreportteri Thomas Fowlerin rakastajattareen, Phuongiin. Fowler ei voi tätä naida, koska vaimo ei myönnä eroa, mutta Pyle on naimaton. Naimisiin meno on kuitenkin tytön tärkein päämäärä.

Kirja on filmattu kaksi kertaa, viimeksi ohjaajana oli Phillip Noyce 2002. Elokuvassa Thomas Fowleria näytellyt Michael Caine nimettiin suorituksestaan parhaan miespääosan Oscar-ehdokkaaksi.”

* * *

Eero Reijonen on perin innoissaan tästä tehtävästä. Suomennoksesta on kyllä vähän huomautettavaa.

”Nyt mennään jo niin lähellä visa-Eeron oman suosikkilistan kärkeä, että visakirjan osalta pitää peli viheltää poikki. Ja jos yhtään voisi ennakoida, niin nyt vastauksia kertyy tässä pähkinässä korillinen.
Hieno valinta, mainio kirjailija ja ajaton opus. Olen lukenut tätä kirjaa nyt neljällä eri vuosikymmenellä. Ja aina se tuntuu tuoreelta, ajankohtaiselta ja miksei myös tulevaisuutta ennustavana. Aika harva opus, jopa tässä Visassa etsitty, pystyy samaan. – – –

Visakirjailija on siis Graham Greene, kirjallaan Hiljainen amerikkalainen ( 1955). Suomentajana on Tammen sotien jälkeinen ’ammattikääntäjä’ Jouko Linturi ( 1956). Tämä ahkera toimittaja sai varsinaisen toimeentulonsa Kauppalehden toimittajana. Sen aviisin ulkomaantoimittajana, pakinoitsijana, kulttuuritoimittajana ja lopulta toimitussihteerinä tämä mies sai varsinaisen toimentulonsa.

Muistaakseni ensimmäistä kertaa visavastauksissa en ole ihan tyytyväinen käännöksen tasoon (enkä nyt tarkoita pelkästään vieroksuntaa omaa helmasyntiäni – verbin unohtamista virkkeen loppuun – kohtaan). Mitähän esimerkiksi Pentti Saarikoski, puutteellisella englannillaankin, olisi saanut aikaan? On Jouko Linturi tehnyt ihan passeleitakin käännöksiä, esimerkiksi John Steinbeck maistuu tämän juridiikkaa ja musiikkia opiskelleen sivistyneen miehen käännösduunin jäljiltä ihan maittavalta.”

Mauri Panhelainen nimeää teoksen epäilyksettä klassikoksi.

”Englantilainen Graham Greene on niitä kirjoittajia, joita on vaivaton lukea ja jossa kuitenkin pinnan alla piilee syviä kerroksia. Luultavasti Greenenkin osalta pätee se, että mitä vaivattomampaa on tekstin lukeminen, sitä työläämpää on ollut sen kirjoittaminen.

Vahinko, että Greeniltä jäi kirjallisuuden Nobel saamatta, niin mainioita muitakin teoksia hän kirjoitti kuudella vuosikymmenellä (Kolmas mies, Miehemme Havannassa jne.). Greene kuoli Sveitsissä 1991 87-vuotiaana”

* * *

Pitkään hiljaisena pysytellyt tamperelainen Vesa Kautto intoutuu taas peliin mukaan.

”Pekka Tarkka kirjoitti muistosanoissaan Greenestä (HS 4.4.1991) seuraavasti: ’Greenen mestariteos Hiljainen amerikkalainen (1955) sisältää uskonnollisen ongelman, mutta jättää sen taustalle ja avoimeksi. Sen sankari on hänen vieraantuneita sivullisiaan, jotka tahtovat nähdä pahuuden pohjiaan myöten. Romaani näyttää Amerikan Indokiinan-politiikan sinisilmäisyyden ja tuhoisuuden; se ennusti Vietnamin sodan tapahtumia.’

Graham Greene (1904–1991) oli G. K. Chestertonin ja Evelyn Waughin ohella merkittävimpiä englantilaisia katolisia kirjailijoita. Hänen kirjailijauransa alkoi vuonna 1925 runokokoel\hmalla ja päättyi 1990 novellikokoelmaan The Last Word. Tuotanto sisältää 22 romaania, kolme novellikokoelmaa, neljä näytelmää ja kolme matkakirjaa. Eniten kuuluisuuttta tuotti epäilemättä käsikirjoitus elokuvaan Kolmas mies. – – –

Greene kääntyi roomalaiskatolisuuteen 1926. Hän kutsui myöhemmin itseään katoliseksi agnostikoksi. Katolisessa kirkossa suhtautuminen Greeneen ja hänen tuotantoonsa vaihteli ylistämisen ja kritiikin välillä.
Muistaakseni 1960-luvun loppupuolella astuin Tampereen Domuksessa hissiin yhtä aikaa Greenen kanssa. Emme puhuneet mitään, mutta olisin voinut sanoa: ’Nyt on hississä kaksi rehtorin poikaa, koulukiusattua ja hyvin ristiriitaista ihmistä.’”

Kautto jätti ensin kertomuksensa kutkuttavasti auki: Mitä Greene teki Tampereella?! Mutta hän  lähetti jatko-osan vielä samana iltana. Varmistettuuaan ensin Tampereen kirjastopalveluista muistikuvansa paikkansapitävyyden. Näin meille Kauton välityksellä  todistaa kirjastonhoitaja Jari Missonen:

”Graham Greene vieraili Tampereella elokuussa 1969. Hänet toi kaupunkiin neljäs neuvostoliittolais-suomalainen kirjailijaseminaari, joka järjestettiin Tampereella 26.-27.8.

Greene oli saapunut maahamme jo perjantaina 22. elokuuta. Hänen Suomen-matkallaan ei ollut mitään erityistä tarkoitusta – se oli luonteeltaan lähinnä huvimatka. Suomeen tullessaan hän ei tiennyt Tampereella järjestettävästä kirjailijakokouksesta, mutta siitä kuultuaan päätti matkustaa tänne. Tiistaina Tampereelle yllättäen ilmaantunut Greene osallistui seminaarin esitelmätilaisuuksiin ja tutustui kaupungin nähtävyyksiin.”

Raila Rinne jopa aprikoi visaukon olleen ajassa kiinni.

”USA:n presidentinvaaliko kangasteli Visaisännän mielessä, kun hän valitsi pyhäinpäivän tienoon tehtäväksi tunnistaa Graham Greenen romaani Hiljainen amerikkalainen.

Greene oli kirjailijana erittäin tuottelias. Suomennoksiakin on lähemmäs 30, enimmäkseen romaaneja. Laajasti matkustellut Greene sijoitti jännitys- ja vakoilukertomuksiaan milloin Kaukoitään, milloin Latinalaiseen Amerikkaan, toki myös Eurooppaan. Graham Greene oli brittiläinen, mutta hän vietti suuren osan elämästään muissa maissa, mm. Ranskassa ja Sveitsissä, jossa hän kuoli 1991.

Jännitys ei jäänyt Greenen ainoaksi genreksi, vaan useissa teoksissa punaisena lankana juoksee moraalifilosofia, maailmanpolitiikka tai joskus huumorikin.”

Veikko Huuskapa olikin juuri amerikkalaisen pressasirkuksen pauloissa, vastaushetkellä vielä lopputuloksesta tietämättömänä.

”Tuskin koskaan niin paljon ja vilpittömästi toivoi ’hiljaista amerikkalaista’, kuin Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjan ensimmäisessä televisiodebatissa. Tosin debatista tuskin saattoi siltä päällekarjunnalta puhua, ja amerikkalaiset vanhukset – kumpainenkaan – eivät todellakaan olleet hiljaisia.- – –

Voisi vielä tässä ’vuosisadan vaalien’ tunnelmissa hieman mukailla avainlausetta ja todeta: ’En ole ikinä tuntenut ketään maata, jolla olisi parempia syitä aiheuttamiinsa ongelmiin”.

Myös Juhani Niemi miettii sitä amerikkalaista vaiteliaisuutta.

”Olen minä Greeneni lukenut, tämän visakirjan lisäksi ainakin Kolmas mies, Tädin kanssa maailmalla, Miehemme Havannassa, muutaman mainitakseni. Niin, visakirjahan on Graham Greenen Hiljainen amerikkalainen (onkohan sellaisia oikeasti?). Kirja on aivan loistavasti kirjoitettu. Jo kirjan alussa kerrotaan Pylen kuolemasta. Takaumissa sitten kuvataan kuinka hän ryöstää Phuongin itselleen ja lupaa hänelle maat ja mannut Amerikassa.”

* * *

Matti Kärkkäisenkin lukumuistot Greenestä ovat mykavat.

”Tämä oli melko varmasti ensimmäinen Greenen romaani, jonka olen lukenut, vaikka olen kyllä ollut tietoinen kirjailijasta ja hänen tuotannostaan. Kokemus oli monella tavalla myönteinen. Romaanin tapahtumat sijoittuvat mielenkiintoiseen historialliseen tilanteeseen, kun ranskalaiset olivat jo menettämässä Vietnamin ja yhdysvaltalaiset olivat vasta sinne tulossa. Teoksessa pohditaan myös sitä, mikä oikeus vanhoilla ja uusilla siirtomaavalloilla on levittää demokratiaa ja muuta hyvää alikehittyneisiin maihin uhreista välittämättä. Vakavista aiheistaan huolimatta teos on kirjoitettu jännitys- ja toimintaromaanin tyyliin. Huomiota kiinnittää tekstin selkeys.”

Kyösti Salovaara nostaa Greenen rinnalle yhä elossa olevan brittikirjailijan, joka on liki ysikymppisenä ”still going strong”.

”Pylestä tuli tietenkin heti mieleen Graham Greenen mainio romaani 1950-luvulta eli Hiljainen amerikkalainen. Sehän enteili Vietnamin sotaa, hetkellä jolloin ranskalaiset saivat tarpeekseen alueen ongelmista. – – –

Tehtävän alustuksesta olisi tietenkin voinut tulla mieleen myös John le Carré, joka melkein yhdeksänkymppisenä kirjoittaa yhä nautittavaa proosaa, kuten uusin juuri ilmestynyt vakoiluromaani todistaa. Mutta tehtävässä puhuttiin imperfektissä, joten le Carréa ei tarvinnut miettiä.

Mutta muistettakoon, että myös le Carré kirjoitti todella hienon Kaakkois-Aasia koskettelevan trillerin Sota ilman sankareita (The Honourable Schoolboy, 1977). Suomennos tosin pilasi meikälaisen laitoksen; kävin siitä kiivasta keskustelua Demarissa (kirjan toisen) suomentajan kanssa noin vuonna 1979.

Le Carrékin ansaitsisi Nobelinsa, mutta ruotsalainen akatemia etsii marginaalikirjailijoita, eivätkä jännärikirjailijat lämmitä sen laajaa sydäntä.”

Ossi Lehtiö löytää pari laulua visakirjan kuvaaman sodan referensseiksi.

”Tämä kirja on osa sitä suurta, todella suurta, suomalaista kulttuuritekoja, joka on Jarl Hellemannin luomaa Keltaista kirjastoa. Miten köyhää suomalaisen kirjallisuus olisikaan ilman loistavia teoksia ja niiden suomennoksia.

Jotta todellinen kulttuurikohteisiin toteutuisi, niin tarvitaan kirjoittajaksi britti, keskeiseksi henkilöksi jenkki, sitten britti toimittaja ja tämän vietnamilainen rakastajatar. Kun vielä lisätään ajankohta ja sen tapahtumat eli Ranskan Kaakkois-Aasia, siellä Ranskan käymä siirtomaasota, jossa paikkana on Saigon Vietnamissa ja aikana 1950-luku juuri ennen ranskalaisten suurta tappiota ja vetäytymistä maasta, niin kimara on valmis.

Ranskan nöyryyttävä tappio ja koko ns. ensimmäinen Vietnamin sota on luonut monta ikivihreää kansainväliseen kulttuuriin. Otetaan esimerkiksi Boris Vianin runo ja siitä tehty laulu Le Déserteur, joka oli keskeinen osa vastarintaliikettä, kun Amerikka kävi sotaa Vietnamissa.

Mutta kuten Visan 14 kohteen äidinkielellä eräässä ns. taistelulaulussa sanotaan: El Puebo unido jamás será vencido! Sen saivat ranskalisetkin Vietnamissa todeta.”

Vilkkaan visan tietäväisiä olivat myös Unto Vesa ja Jorma Kataja, joka toteaa kauniiksi lopuksi: ”Hiljainen amerikkalainen on pieneksi kirjaksi yllättävän vaikuttava. Ehkä siksikin, ettei sitä voinut lukea nopeasti.”

Palkinto ”paluumuuttaja” Vesa Kautolle. (rb)

Visasitaatti 17*

Viikon kirjailija kuuluu maailmankirjallisuuden mestarisatiirikkoihin. Tämän nykyklassikon ilmestymisestä tulee ensi vuonna kuluneeksi tasavuosia, ja sen varsin mainio elokuvaversiokin on tänä vuonna jo viisikymppinen.
Siis mikä, missä, milloin ja ennen kaikkea kuka? Vastaukset viimeistään 16.11. klo 14 sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Everstiä oli todella tutkittu. Hänen ruumissaan ei ollut elintä, jota ei olisi rohdittu ja typistelty, pelmuutettu ja kaiveltu, sormeiltu ja valokuvailtu, otettu pois, rosvoiltu ja läiskitty takaisin. Solakka huoliteltu nainen joka kävi häntä katsomassa, istui pitkään hänen vuoteensa vieressä kosketti häntä usein ja oli hymyillessään kuin ylvään surun henkilöitymä.”