Ossi Lehtiö saa avata.

”Suomalaisessa perinteessä Pihlaja on pyhä puu. Se on usein mukana erilaisissa symbolein ilmaistuissa tarkoituksissa. Näin on myös havaittavissa tässäkin runossa, jossa on puu, ja sen alle on veli haudattu. Siis pihlaja suojelee rakasta ja tärkeätä henkilöä. Lisäksi pihlaja kietoo juurinensa avulla veljen lujemmin menneiden valtakuntaa ja haluaa pitää hänet omanaan ja samalla virota elämään keväällä, siis eräänlaisena veljen uuden olemisen symbolina.

Nyt kerrankin tämä vanha äijä tiesi tai luuli tietävänsä, mistä on kyse. Kirjoittaja on vuonna 1965 syntynyt Olli Heikkonen ja hänen esikoisteoksestaan Jakutian aurinko, joka ilmestyi Tammen kustantamana vuonna 2000. Samana vuonna hän sai Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon.

Vuonna 2017 Heikkonen sai Einari Vuorela -runopalkinnon, joka on todella hieno tunnustus kohtuullisen niukan tuotannon omaavalle runoilijalle.”

Raila Rinne nostaa kokoelmasta esiin myös ”pyhän koiran” (kai a.o. otus jotain sen suuntaista oli Neuvostoliitossa aikoinaan ).

”Pihlaja on meillä Suomessa pyhä puu, niin myös Venäjällä, ja lainattu runo tuo esille Laikankin, sen avaruuskoiran, joka ilmeisesti paloi kapselissa kuoliaaksi mutta jonka lajitovereita sen suuressa kotimaassa riittää todellisiin ja valeuutisiin, valokuviin ja muistikuviin.”

Tuulikki Lepomäki-Lahtiseen runo on vaikuttanut syvästi: vaikutti minuun syvästi:

”Ensin luomalla tunnelman Suomesta vuonna 2018: ’Sen alle kasvot ylöspäin veljesi on haudattu.’ ja jatkamalla synkästi, miten veljen rinta lävistyy ja kaikki vähitellen katoaa. Mutta sitten loppu onkin toiveikas: ’Pihlaja on ääniä täynnä, jotka keväällä puhkeavat lehdiksi.’

Kyse ei ole siis vain luonnosta, vaan paljon muustakin. En ole lukenut Jakutian aurinkoa, mutta ainakin tämän runon perusteella pitää se hankkia.”

”Heikkonen on minulle ennestään tuntematon kirjailija. Jakutian auringon olen nyt kuitenkin lukenut ja heräsi siitä kiinnostus runoilijan muihinkin teoksiin”, toteaa puolestaan Matti Kärkkäinen.

Kirjavisa on siis jälleen toteuttanut lähetyskäskyään: ”Lukekaa, sivistykää, ja täyttäkää sillä maa”!

* * *

Lappilan kirjapiirin kevättunnelmia välittää jälleen kerran Kirsti Luova.

”Olli Heikkosen runoteos Jakutian aurinko osuu myös pienen päijäthämäläisen kylän tunnelmiin, täällä kulkee sama rata joka vie Heikkosta Siperian perukoille asti. Radan ympärillä on historian kerrostumia säilövä elämä, jossa kaikki samalla muuttuu ja kiitää eteenpäin.

Kirjapiirimme haki näillä pohdiskeluilla omia yhtymäkohtia Heikkosen runomaailmaan. Näyteruno toi mieleen radanrakentajien kalmiston, jollainen on tässäkin pitäjässä, muisto köyhästä kansasta, raskaasta työstä ja nälkävuosista osuu Heikkosen raadollisen junamatkan tunnelmaan. Tosin Jakutian aurinko killuu ajattomasti jossain lähimenneisyydessä. ”

Veli-Pekka Salminen antaa alkuun vastaushetken säätiedotuksen.

”Verhojansk tänään: -11 astetta ylin, -34 astetta alin lämpötila.

Kyllä kevät koittaa Helsingissä ja lämmittää se aurinko Jakutiassakin. Olli Heikkosen tuotantoon en ole aiemmin osunut, joten runoilija pititällä kertaa etsiä palkintoluetteloista. Epäilemättä tutustumisen arvoinen tekijä – jo tuon esikoisen aiheenkin perusteella.

Vaikkapa jatkeeksi Markku Lehmuskallion elokuvallisille Siperia-runoelmille, jotka ovat tehneet vaikutuksen.”

Pertti Vuorela on löytänyt lisävalaistusta runouslehdestä.

”Olli Heikkonen kertoo runokokoelman Jakutian aurinko synnystä Tuli & Savu -lehdessä numerossa 2/2000. Ensimmäiset runot hän kirjoitti vuoden 1997 syksyllä, mutta ei tiennyt vielä, että niiden yhteinen nimittäjä tulisi olemaan myyttinen Siperia. Runoja alkoi kertyä hitaasti. Keväällä 1998 syntyneiden runojen aiheina olivat mm. Ulan Bator ja Krasnojarsk. Siperia alkoi viehättää runoilijaa.

’Runoissani halusin saada teknologian ja luonnon, kulutusyhteiskunnan ja luonnokansat kohtaamaan, kertoo Olli Heikkonen.

Kertomus runokokoelma Jakutian auringon synnystä kertoo runoilijan luovasta työstä, johon on haettava innoitusta kirjoituskammion ulkopuolelta. Innoituksen lähteinä voivat olla paikat kuten Riika, mutta myös kartat ja kuvat ihmisistä , kaupungeista ja luonnosta.”

Irja Tasangolla on teoksesta sekä luku- että näkömuistikuvia.

”Muistan Siperian matkan tunnelmat. Surumielistä ja ei sittenkään niin surumielistä tarkkailua. Hyvin ajankohtainen kuvaus luonnon ja ihmisen suhteesta; toinen toisissaan kiinni. Itsekin Siperiassa junailusta haaveilleena kirja kiinnostaa. Heikkonen kuvaa niin luonnon kuin ihmisen toimintaa ja ote on hyväksyvä, ihmiselle anteeksiantava. Yritetään vaan elää ja selvitä. Karuudessakin on aurinkoiset hetkensä. Kylmää valkoista lunta lämmittää aurinko, elinehtomme. Paasaamattomuus jättää lukijalle tilaa ja siksi kirjaan voi palata uudelleen.

Matkustamiseen ja luontoon liittyvät runot ovat ikuisia, joko ajankohtaisia tai ennustavia. Kauan sitten luin Pentti Saarikosken runon, joka alkoi ”he tulevat sanomaan minulle…”. Se oli aikaansa edellä. Haluaisin lukea sen uudelleen, mutta en vaan ole löytänyt sitä mistään. Jos Kirjavisa asiantuntevana sen löytää, olisi hienoa saada vinkki, missä kirjassa se on.”

Visaukko ei näin äkkiä saa kiinni, mistä Saarikoskien runosta tuo avaus on, mutta kehottaa kysyjää plaraamaan teosta Runot (Otava 2004), joka sisältää Penan julkaistun runotuotannon yhdessä niteessä.

* * *

Sirpa Taskisen mielessä on iso kysymys.

”HS palkitsi aikoinaan Olli Heikkosen esikoisrunoteoksen Jakutian aurinko. Runoissa matkustetaan Siperian halki Jakutiaan, nykyvenäjäksi Sahan tasavaltaan. Miksi kukaan haluaisi mennä sinne, ei teoksesta selviä. Minärunoilijaa hieman itkettää, kun hän näkee auringon.”

Mauri Panhelainen analysoi runoja näin:

”Heikkosen runot tulvivat lukijan päälle kuvasarjoina, joissa ’pimeys roikkuu maan yllä kuin tyhjä jätesäkki’. Junan kolke vie kauas itään öljynmustan lumen ja veripellon halki. Jakutian aurinko nousee kuitenkin aina uudestaan, ’tuo natiseva, ruosteinen kuula’.

Teoksessa yksi runo tekee poikkeuksen hänen vahvasta kaanonistaan. Kaksi riviä identiteetistä: ’Joskus tämä mies haluaa olla negatiivi, valonarkakin, / joskus taas päästä albumiin, kuvaksi kuvien joukkoon.'”

Eero Reijonen pudottelee taas loppulauseet tälle vilkkaalle visakierrokselle.

Tämän visarunoilijan opukset olisivat saattanut muutamankin kerran sujahtaa läpi lomalukijan proosasilmille viritetystä verkoista, vaikka Hesari kuinka olisi palkinnut. Vuosikymmenet vain mökkieläjän kesälukemiston huoltovarmuuskeskus on kuitenkin pitänyt kiitettävästi kotimaakunnan taiteilijoita esillä. Jos etelänjäärä ei noteerannut lyyrikkoa esittelyhyllystä, saattoi joku virkailijoista livauttaa opuksen Espoon jupin känsättömään kouraan.

Väkisinluettamista?! Katinvillat, ei niitä sen perän artisteja vaivaksi asti ole ollut. Karjalan Helmen kautta on saanut käsiinsä kaiken mahdollisen luettavan. Maakunta-arkiston materiaalia myöten. Ei se aina ihan luvallistakaan ollut, mutta luottivat kun tunsivat.

Tämän visakirjan muistelen tuoreeltaan lukeneeni, ei se mitenkään säväyttänyt. Muistotkin olivat hämyisiä, piti lukea uudestaan.- – –

Stadiin asettautuneen Karhupoukaman lyyrikon pari myöhempää opusta muistan paljon visakirjaa paremmin. No, ne ovatkin uudehkoja molemmat alle ’eskari-ikäisiä’ ja ainakin Visakallon mielestä myös teoksina ’tuoreempia’ kuin palkittu kuvakirja ja mielikuvakollaasi Siperiasta.

Varsinkin visakirjailijan Einari Vuorela -pystillä vuonna 2017 palkittu Teoria kaikkein pienimmistä maistui visailijalle, eikä häijyltä lukukokemukselta tuntunut uuslappilaisen valitsija-diktaattori Heli Laaksosen vuonna 2016 myöntämän, alan miesten ja naisten arvostaman Kodiksamia-palkinnon saanut Regional Express -kokoelmakaan. Tämä viimeksi mainittu, satoi runoilijan laariin ihan kirjaimellisesti, koska palkinto on 30 000 ohraryyniä. – – –

Visataiteilijan luontorunoihin tutustuneet eivät varsinaisesti ylläty siitä, että tämän harvoin julkaisevan lyyrikon ykkössuosikki on Timo K. Mukka. Karjalan mies on armollisempi kuin Lapin erakko. Luonto ja kulttuuri törmäävät kyllä yhteen, mutta eivät välttämättä väkivaltaisesti. Molemmille on sijaa, jos sovitellaan. Kaiken vain pitää antaa tapahtua luonnon ehdoilla. Runoilija katselee maailmaa sammalmättäiden, pikkuotusten ja mullan tasolta. Ja aina tähänkin maailmaan runoilijan merkkituote, komea hirvi mahtuu patsastelemaan.”

Viikon tietäjiä olivat myös Jaana Pikkarainen-Haapasaari, Veikko Huuska, Ilpo Pietilä ja Juhani Niemi. Palkinto Irja Tasangolle.

Visasitaatti 8

Viikon kirjailija tulee meiltä nähden kaukaisesta maasta, josta laskujen mukaan on visassa esiintynyt aiemmin kolme kirjailijaa, eikä siinä joukossa ole edes maan toista nobelistia. Tämä kirjailija on sen sijaan toiminut maansa suurlähettiläänä siinä maassa, johon maanpakolaisena 1970-luvulla asettui. Hänen tunnetuin teoksensa kertoo eräästä hänen maanmiehestään ja kollegastaan.

Kuka on hän, mikä teos?

Vastausaikaa on lehden vaalispesiaalin (ei visaa) tähden vähän runsaammin eli perille viimeistään 12.4. mennessä sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi tai osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki. Yhdelle palkinto.

”Hieronymus olisi mieluummin lukenut kylmän, seikkaperäisen ja puolueettoman kuvauksen traagisen yön tapahtumista kuin sitä mystifioivien raamatuntulkitsijoiden lyyristä ripulia, jonka törkeydet olivat kasvattaneet kansan taikauskoa niin että hänen oli ollut pakko peittää tunteensa vuosikymmenen ajan, kunnes sinä ilon vuonna solmittiin aselepo ja kenties välirauhakin.”