Veli-Pekka Salminen, Helsinki, pääsee vinoilemaan huolella visa-ukon päiväysmokasta, mutta hilpeys käy lankeemuksen edellä niin kuin meillä päin sanotaan. Huopalahden miehen vastaus on väärä! Ettei vain aivot olisi olleet siellä solmussa kuin tippaleipä!

”Vai 20.4. mennessä ja vappulehdessä… Siellä Ympyrätalossa taidetaan olla mukavasti simoissa ja pyörryksissä jo kymmenen päivää ennen vappua. Oikein!

Vapputunnelmissa lähden itsekin arvailemaan viikon säeseppoa. Olisiko Kaarlo Uskela (1878–1922), joka myös satiirikkona tunnetaan? Uskelaa on saatu uusintajulkaisuina tällä vuosituhannella. Runo saattaisi olla teoksesta Pillastunut runohepo.”

Jari-Pekka Vuorela Tampereelta sinkoaa napakassa viestissään oikean vastauksen vähän epäuskoisena.

”Vastausaika menikin näköjään umpeen samalla kun lehti ilmestyi. Oletetaan nyt kuitenkin painovirhe. Vapun alla on pakko vastata silkasta ällistyksestä: onko visa tosiaan onnistunut tähän asti välttämään Kaarlo Kramsun. Runon nimihän on Spartacus.”

Sitten esiin tervetulleita uusia vastaajia suoraan työväenrunouden viiteryhmistä. Ensin Kirsti Lumiala, joka juuri on vetäytynyt hyvin ansaituille eläkepäiville Työväenliikkeen kirjaston veturin paikalta.

”Säännöllisesti luen kateellisena kirjavisailijoiden tietämystä kirjallisuudesta.

Suomen Sosialidemokraatin/Demarin toimitus ja Työväenliikkeen kirjasto olivat 1990-luvun alussa naapureita Paasivuorenkadulla. Siksipä sain olla tykkäämässä Demarin kulttuuritoimituksen tosi erinomaisesta ideasta aloittaa Kirjavisa.

Olen ensimmäistä kuukautta eläkkeellä kirjastotyöstä, joten Kirjavisan kirjallisuussitaatteja toivon tunnistavani silloin tällöin. Vappuviikon vaikea sitaatti on Kaarlo Kramsun Spartacus-runosta 1878. Tosi nuorena kuollutta Kaarlo Kramsua (1855-1895) pidetään Suomen synkimpänä runoilijana. Ajatella, että hän on kirjoittanut Spartacuksen 23 vuotiaana. Työväenliikkeen kirjaston kokoelmassa on tämä Runoelmia-teos.”

Työväenliikkeen ytimissä on ollut myös helsinkiläinen Ralf Sund.

”Työpaikan aamukahvipöydässä kollega luki kirjavisan sitaattia. Vaikka en varsinaisesti ole runouden asiantuntija, tuli mieleeni välittömästi suuri suomalaisen runouden yksinäinen synkistelijä, Kaarlo Kramsu. Toisesta Kramsun runosta päähäni jäänyt pätkä ’Ken vaivojansa vaikertaa…’ vei runoilijan jäljille. Klangi oli sama: täsmällinen poljento, kuin musiikkia, vanhahtava ja mahtipontinen (’leinomainen’) kieli. Kertakaikkisen hienoa! Vihjepätkä on runosta Spartacus (kuinkahan monta tämän nimistä runoa on olemassa?) ja kirjoitettu 1878. Runoilija taisi synkkyyden eri sävyjen kuvaamisen. Synkkä oli myös hänen elämänsä. Kukoistus oli lyhyt ja upea. Noutaja korjasi mielisairaudessa riutuneen neron vain 39-vuotiaana.”

Visan ensikertalaisia taitaa olla myös Kaisa Kaasalainen.

”Runo ei ollut ennestään tuttu. Varauduin pitkään etsintään. Otin hyllystäni kirjan ’Käy eespäin Suomalaista työväenrunoutta’. Siinä on yli 300 sivua runoja! Järjestelmällisenä ihmisenä aloitin alusta. TYLSÄÄ, se oli kirjan ensimmäinen runo.”

Taitoahan se on ottaa oitis käteen oikea opus. Muuten sama, joka visakonttorin hyllyssä on kunniapaikalla.

* * *

Ilpo Pietilä on Jyväskylässä entänyt runolta runolle.

”Tulin juuri kylältä kuulemasta nuorta runoilijaa Olli-Pekka Tennilää, jolta on tänä vuonna ilmestynyt kokoelma ’Ontto harmaa’. Harvinainen teos siinäkin mielessä, että kokelman painotyökin on runoilijan omaa käsialaa. Suomalaisen runouden kaari on siis jo varsin pitkä. Visarunon runoilija kun on syntynyt v. 1855. Hän oli aikanaan ensimmäisiä suomenkielisiä runoilijoitamme. Säkeet ’Ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki. Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit’ ei hanki’ ovat tutut lähes kaikille suomalaislle. Ne ovat ’Ilkka’-runosta. Visan toinen säkeistö on puolestaan Spartacus-runosta. Oululaiselta Kaarlo Kramsulta ilmestyi vain kaksi runokokoelmaa nimeltään Runoelmia, joissa on osaksi samoja runoja. Kramsun runojen aihepiirit ja ’karu ja miehekäs’ tyyli heijastelevat jo orastavaa Suomen itsenäisyyden kaipuuta.”

Sirkka-Liisa Piirainen Sastamalasta huomioiSpartacuksen ja Ilkan samanhenkisyyden.

”Etsitty runo on Spartacus (1878), Sen viisi voimakasta säkeistöä lupaavat vapautumista sorrosta ja orjuudesta. Spartacus johti orjakapinaa Roomaa vastaan 73–71 eaa., mutta sai taistelussa surmansa.

Ilkka-runo on minulla kovin tuttu koulutunneilta, ja siitä on jäänyt monta säkeistöä mieleeni. Spartacus ja Ilkka rinnastuvat toisiinsa voimakkaasti.”

Ossi Lehtiö viestittää, että ”nyt oli jo toinen torstai, kun postia ei meille jaettu; ehkäpä postin johto supistaa ensiksi niiltä alueilta, joissa on enemmistö vasemmistolaisia, kuten meillä Tervakoskella.”

Lehtiö on tehnyt taas huiman jäljitysretken.

”Vinkistä oli apua melkoisen niukalti, mutta kuitenkin ratkaisevan paljon. Vinkin ja tyylin perusteella tekstin johdatti jonnekin 1800-luvun lopun ja tulevan 1900-luvun alkupuolelle, jolloin runoiltiin suuria. Mutta piti lähteä kirjastoon, josta saa aina avun.

Kyläkirjastossa ei tärpännyt, vaikka oli kirjastonhoitajakin paikalla. Hän ei tuntenut moista suurta vapautuksen runoelmaa. Näin piti jatkaa matkaa Kuntakeskuksen kirjastoon. Uskomattomasti ei seilläkään, vaikka vasemmistolaisessa kunnassa olemme, ei tunnettu suurta vapauden kutsua, joka runossa enemmän kuin selvästi paljastuu.

Varmaan Hämeenlinnan kirjastossa, eli isolla kirkolla, joku tuntisi tai tietäisi jotain, tai sitten vaan hyllyä selaamalla saisi tiedon asiasta. Siis töihin, kun kukaan ei omannut ajatustakaan kirjoittajasta tai mistä se voisi olla peräisin.- – –

Onneksi ihminen on kekseliäs ja historioitsijan koulutukseen jo kuuluu kysymysten tekemisen hallinta. Missä voisi olla seuraava ja lähin kirjasto? Vastaus oli tietty Riihimäki. Siis matka etelään päin. Uskomatonta mutta totta, kirjastonhoitaja muisti juuri hiljan nähneensä kirjan, jossa oli esimerkkisitaatin tyylinen runo. Kirja oli aivan 1900-luvun alkuvuodelta. Hän onnistui jopa löytämään kirjan, mutta se oli lainassa, ja aina yli puolenvälin toukokuuta, eli se siitä kirjasta ja sen selaamisesta.

Onneksi kirjastoilla on alueelliset verkkonsa kuten Vanamo ja Ratamo. Ratamo kertoi kirjastonhoitajan avustuksella, että Nurmijärven kirjastossa on yksi hakemani teos, jota ei saa lainaksi, sillä se kuuluu Aleksis Kiven tähden kirjaston kotiseutukokoelmaan. Mutta mitä ei kirjallisuuden eteen tekisi, joten matkaan Nurmijärvelle, vaikka tulisi vesiperäkin!”

Eipä tullut, mahtavaa! Lehtiölle menee vapun erikoispalkinto, kirja, ikään kuin kilometrikorvauksena.

* * *

Helsinkiläinen Raila Rinne on ehättänyt Välimeren rannoilta takaisin visan ääreen.

”Muinainen lukion kirjallisuudenhistorian oppikirjani (Haila-Heikkilä-Kauppinen, 10. painos 1966) luonnehtii Kaarlo Kramsua synkäksi, pessimistiseksi ja epäsointuiseksi lyyrikoksi, jollaisena hän erottui aikalaisistaan. Kramsu kehotti lukijoitaan työhön isänmaan hyväksi. Hän näki kuilun sorrettujen ja sortajien välillä, siksi hänet luetaan juuri työväenkirjallisuuteen. Koruton Kramsu oli realisti, jonka usko tulevaisuuteen horjui ja jonka ironinen katse saattoi hyvinkin juontua hänen työstään sanomalehtimiehenä.”

Ulla Vaara Lahdesta löytää Kramsun runoille kiinnostavan sielunkumppanin.

”Kramsun runot ovat aika synkkää luettavaa mutta samalla uljasta ja balladinomaista. Hänen runoistaan tulee mieleeni jotkut englantilaiset runoilijat, vaikkapa Oscar Wilde, jonka runoista löytyy samanlaista tunnelmaa.
Kirjavisan oikea vastaus on siis Kaarlo Kramsu ja runo on Spartacus, jonka viimeistä säkeistöä tähän lainaan. Nyt nimittäin alkaa olla yhteiskunnallinen tilanne sellainen, että tällaisille runoille taitaa tulla taas käyttöä.

’Siis kahleesi, orja, jo kätköhön peitä,
Käy orjuutta vastaan nyt taistelemaan.
Sä maailman sortama, huollesi heitä,
Käy maailman huoli huojentamaan.
Jo raukeepi rajoitus orjan ja herran,
jo katkeevat kahlehet ruostunehet…’

Myös Veikko Huuska Ikaalisista pitää Kramsua korkeassa arvossa.

”Toinen ’kansalliskirjailija’, vähän eloisampi veijari Eino Leino, taisi sanoa jotenkin siihen suuntaan kuin ’Kaarlo Kramsun runotar on synkkäpukuinen, traagillinen impi, jonka kasvoilla syvä ja totinen elämäntuska kuvastuu.’ Mahdottoman hienosti muuten sanottu.”

Eero Reijonen Espoosta saa viimeisen sanan.

”Visarunoilijalle elämä ei kovin auvoinen ollut, vaikka senttarin töitä alkuun riittikin. Kuoleman jälkeenkään ei ole helpottanut, sillä siinä, missä Aleksis Kiven jälkeisen Lapinlahden – taiteilijoiden ammattikoulunakin tunnetun laitoksen – cv:ssä komeilee nykypäiviin ulottuva\\!q katkeamaton artistiketju, on Niuvanniemen asukki Kramsu jo hoivayrityksen wikisivulla joutunut parin nykyajan joukkosurmaajan väliin. Ja vähän vappuhengessä sanottuna: Se paha tauti katosi tosi vilkkaasti Töölöstä (Lapinlahden lasken herrasväen Suur-Töölöön kuuluvaksi), mutta pohjoisen asukissa se istui tiukasti ja pysyvästi kuin Tollundin mies suossa.”

Oikean vastauksen jäljittivät myös Lappilan kirjapiiri kirjurina Kirsti Luova, Tuulikki Lepomäki-Lahtinen, Antti Parkkonen  sekä totta kai visaklubin kanta-asiakkaat Sirpa Taskinen, Juhani Niemi, Mauri Panhelainen ja Pertti Vuorela.

Viikon varsinainen palkinto lähtee Kaisa Kaasalaiselle. (rb)

Viikon 19 sitaatti

Nyt peräännytään visan aika-janalla niin kauas, että tämän teossarjan on nähty vaikuttaneen jopa Shakespearen ”Hamletin” monologien muotoon ja sisältöön. Omana aikanaan – siis sanomalehdettömänä ja sähköttömänä – valtavan laajan yleissivistyksen omannutta kirjailijaa pidetään yhden kirjallisuudenlajin pioneerina.
Kuka kirjallisuuden merkkimies, mikä teos, mikä teksti? Vastaukset seremoniamestarin toukolomailun vuoksi vasta perjantaihin 20.5. mennessä (tämän tehtävän purku tapahtuu to 26.5. ilmestyvässä lehdessä) osoitteeseen kirjavisa@demokraatti.fi tai PL 338, 00531 HKI. Yhdelle palkinto.

”Olemme omaksuneet lähes kaikki mielipiteemme uskon varassa ja muiden arvovaltaan luottaen. Siinä ei ole mitään pahaa. Näin surkealla vuosisadalla ei itsenäisiin valtioihin olisikaan luottamista. Kun hyväksymme kuvauksen, jonka Sokrateen ystävät ovat hänen puheistaan meille jättäneet, teemme sen kunnioituksesta niiden yleisesti nauttimaa arvostusta kohtaan, emme oman tietämyksemme perusteella; hänen ajatuksensa eivät käy yksiin meidän tapojemme kanssa. Jos tänä päivänä syntyisi jotain samankaltaista, vain harvat antaisivat sille arvoa.
Emme näe viehätystä, jollei se ole keinotekoisesti kärjistettyä, paisuteltua ja suurenneltua. Luonnollisena ja yksinkertaisena se jää helposti karkeilta silmiltämme huomaamatta. Sen kauneus on herkkää ja kätkettä; tuon salaisen valon näkeminen vaatii terävää ja kirkasta katsetta. Eikö luonnollisuus olekin mielestämme sukua tyhmyydelle ja sellaisena moitittava ominaisuus?”