Ossi Lehtiö kertoo rehdisti kokeilustaan näin:

“Tämä ei ole todellinen vastaus menneen viikon visaan. En siis edes yritä päteä tietäjänä ja osaajana.

Visan runo ei soittanut minussa minkäänlaista kelloa tai hälytintä, vaikka kuin yritin pohdiskella. Sitten päätin kokeilla, että mitäs tämä tekoälyt osaa asiasta sanoa, eli osaako paremmin kuin minä?

‘Esittämäsi lainaus on peräisin suomalaisen runoilija Eeva-Liisa Mannerin runosta Minä kuljeksuin tuvan ja kammarin vuodelta 1990. Eeva-Liisa Manner (1921-1995) oli merkittävä suomalainen runoilija ja kirjailija, joka tunnetaan erityisesti modernin ja ekspressionistisen runouden edustajana. Hänen runonsa käsittelevät usein luontoa, ihmisen suhdetta ympäristöön sekä ajankohtaisia yhteiskunnallisia teemoja. Mannerin tuotantoa pidetään tärkeänä osana suomalaista kirjallisuutta.’

Kun olin alkuun päässyt niin kysyin lisää, eli ” missä kokoelmassa Eeva-Liisa Mannerilla on runo “Minä kuljeksuin tuvan ja kammarin”.

Ja vastaus tuli todella nopsaan:

‘Eeva-Liisa Mannerin runo Minä kuljeksuin tuvan ja kammarin kuuluu hänen runokokoelmaansa nimeltä Kuolleet vedet, joka julkaistiin vuonna 1951. Tämä kokoelma oli Mannerin ensimmäinen runokokoelma.

Eli itse en tiennyt mitään, mutta tiesikö tekoäly paremmin? Jos näin on, niin olen enemmän kuin huolissani kehityksen suunnasta.”

Älä huoli Ossi kehityksestä, tekoälyllä ei ollut mitään hajua visarunoilijasta. Osoituksena perinteisen manuaaliälyn voimasta tässä Juhani Niemen raksutus.

“Taas salapoliisityötä vaativa tehtävä. Ei kun vihjeistä kiinni kuin härkää sarvista. Puritaanien vähälukuiseen lukemistoon kuului raamatun ohella John Bunyanin teos Kristityn vaellus (romaani ihmisille, jotka eivät lue romaaneja), joten vastateos olisi sitten Pakanan vaellus. Ja toden totta, sellainen teos löytyy, Aki Luostarisen kirjoittamana ja ilmestynyt 1990, eli 33 vuotta sitten. Sitten, koska lähikirjastossa ei kyseisen runoilijan teoksia ole, niin tilaamaan, alueen ainoat teokset löytyivät Porvoosta. Sitaatti löytyy kokoelmasta Ikuisuuden laulunpätkä viisiosaisesta runoelmasta Joulu 1985, kolmas runo.”

SANA ‘PURITANISMI’ on ollut Tarmo Tikan johtolankana.

“Tämän visan vihjeet olivat mukavan selvät. Niissä mainittu puritanismi syntyi Englannissa. Siinä korostetaan Raamatun arvovaltaa kaikessa ihmisen elämässä. Heidän tapansa olivat ankaria ja he pyrkivät estämään lähimmäisiään tekemästä syntiä ja säätelemään heidän elämäänsä.He kohtasivat vainoa, josta syystä heitä muutti mm. Amerikkaan. Ensimäiset heistä matkustivat sinne Mayflower-laivalla 1620. He saapuivat talven kynnyksellä ja olivat talvella suurissa vaikeuksissa kunnes paikalliset intiaanit pelastivat heidät ruoka-avulla ja opettivat heitä viljelemään, kalastamaan ja metsästämään. – – –

Puritaanien perusteos on John Bunyanin kirjoittama Kristityn vaellus. Sille löytyy nimen puolesta vastine, Pakanan vaellus, jonka kirjoitti 33 vyotta sitten Aki Luostarinen. Visan runo löytyy ainakin vuoden 1984 kokoelmasta Ikuisuuden laulunpätkä.”

Mauri Panhelainen kirjoittaa näin:

“Aki Luostarinen on kirjoittanut Valittuihin runoihinsa (2002) mainion esipuheen, jossa luonnehtii itseään lyyrikkona. Kirjoittaminen on hänelle ensijaisesti työtä, jonka parissa hän ei ole omien sanojensa mukaan kokenut yleensä mitään yliaistillista, jumalallista innoitusta tai meediomaista välitystehtävää. Hän kirjoittanut tarpeeseen, jos on nähnyt sellaisen. ‘Kun suutarille kerrotaan, että pojalta puuttuvat kengät, oikea suutari valmistaa ne, vaikka ei olisi tilattukaan’, hän sanoo.

Toisaalta runot ovat runoilijalle yksityisiä hartaushetkiä, joiden piinan kauneutta on vaikea verrata mihinkään. Jos hän kokee onnistuneensa, hän on ollut runonsa äärellä ‘suunnattoman euforian humalassa’.

Valittuihin runoihin on päässyt runsaat 160 runoa kahdeksasta kokoelmasta ja muutamia kokoelmien ulkopuolisiakin runoja. Luostarinen valittaa valinnan vaikeutta, sillä tekijän on miltei mahdotonta lukea ‘objektiivisesti’ vanhoja tekstejään. Lukemisen väärti kokoelma on hänen valinnoistaan kuitenkin syntynyt.”

SIRPA TASKINEN valaisee Luostarisen kirjailijapersoonaa.

“Visaruno on kolmas osa järkyttävästä runosarjasta Joulu 1955, jolloin tekijällä oli 3-vuotissynttärit, kun hänen isänsä kuoli. Isättömyys vilahtaa silloin tällöin esiin muissakin runoissa, mutta lukija jää pohtimaan miten selvisivät äiti ja sisarukset. Aki Luostarinen (s. 1952) on pitkän linjan runoilija. Hän voitti vuonna 1975 WSOY:n runopalkinnon, ensimmäinen runokokoelma on vuodelta 1976. Kolumneja hän on kirjoittanut ainakin Ylioppilaslehteen, lisäksi häneltä on julkaistu esseitä, artikkeleita, pakinoita ja kirja-arvioita.

Runo on kokoelmasta Ikuisuuden laulunpätkä (1984), löytyy myös valituista runoista, jotka julkaistiin runoilijan 50-vuotipäiväksi. Kokoelma näyttää hienosti tekijänsä kehityksen runoilijana. Sen lopettajaissanoissa hän mm. kirjoittaa: ‘Aika tasii: myöhemmin olen osannut hymyillä tuolle nuorelle miehelle, joka oli puolen Euroopan omistaja julkaistuaan pari kokoelmaa lemmen- ja luonnonlyriikkaa.”

Myös Helena Nurmio ja Unto Vesa tunnistivat Luostarisen. Palkinto Ossi Lehtiölle kiinnostavasta päänavauksesta.

Visasitaatti 14

Hän on ollut puoli vuosikymmentä maansa kirjallisuusakatemian jäsen, hänen teoksiaan on käännetty yli 20 kielelle, palkintoja ja palkintoehdokkuuksiaon tipahdellut monia – ja silti tätä yli viisikymppustä kirjailijaa luonnehditaan suomalaisen kustantajansa sivuilla yhä “nousevaksi tähdeksi”. Hänen viimeisimmällä romaanillaan oli erään First Ladyn kutsumanimi, nyt kysyttävällä varhemmalla suomennoksella taas erittäin maineikkaan, kirjailijaa kymmenen vuotta vanhemman eurooppalaiselokuvan nimi. Siis mikä ja kuka? Vastaukset sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi viimeistään 16.10. klo 12. yhdelle palkinto.

“Kun miekkavalasvauva melkein kolmen vuorokauden kuluttua vihdoin puristui ulos äidistään kuin ylisuuri kipupallo, hän tuijotti tulosta järkytyksen kiilto silmissään. Sen olisi pitänyt olla poika, edes jollakin lailla isänsä kaltainen. Isä oli sentään saanut aikaan tämän hallitsemattoman kasvun hänen sisällään, joten sillä, joka tuli ulos hänestä olisi pitänyt olla ainakin jotan yhtäläisyyksiä alkuunpanijansa kanssa. Mutta ei, ensinnäkin lapsi oli tyttö, ja toiseksi sen hiukset olivat tummat kuin ne olisi kastettu pohjattomaan metsäjärveen.”