Kirjavisauttaja ajatteli, että tämä klassikko tunnistettaisiin ihan lonkalta, mutta nyt väki tuntui ennemminkin vetäneen lonkkaa. Tietäjiä oli vain viisi!

Juhani Niemi on heistä yksi.

“Kaikki varmaan tuntevat tarinan jäniksestä ja kilpikonnasta tai sudesta ja lampaasta tai… Ei, tällä kertaa ei ole kysymys Aisopoksesta, vaan häneltä innoituksensa saaneesta ranskalaisesta Jean de La Fontainesta (8.7.1621-13.4.1695) ja hänen faabeleistaan. Kyseinen tarina on nimeltään Saviruukku ja rautaruukku. Faabelit on joukko (eläin)tarinoita, joissa on mukana moraalinen opetus.

Sirpa Taskinen vihjaa satusedällä olleen paheellisempikin puolensa.

“Kierrätyskamaahan nämä faabelit ovat. Jo Aisopoksella on tarina ruukuista, mutta kun kerran mennään suihkulähteistä suurimpaan, tullaan Jean de La Fontaineen (1621-1695). Hänen elämäänsä ei parane kovin paljon avata siivossa lehdessä, mutta hurskaita sieluja lohduttanee se, että herra elämänsä loppupuolella katui syntejään ja alkoi kirjoittaa virsiä.

Joka tapauksessa de La Fontaine sai mainetta ja kunniaa tarinoillaan, joita ilmeisesti vieläkin luetaan Ranskan kouluissa.

Käsite karhunpalveluksesta on tiettävästi hänen keksintöään.”

MAURI PANHELAINEN kiittää ja kuittaa näin:

“Yksi kirjavisan ansioita on se, että se nostaa silloin tällöin esiin harvinaisia kirjallisuuden klassikoita, joita visailija saa monesti etsiskellä ja tilailla kirjastojen kirjavarastoista.

Nyt esiin tuli alunperin 1600-luvulla Ranskassa kirjoitetuista runomuotoisista faabeleista koostuva mainio teos, Suomessa lähes 90 vuotta sitten julkaistu La Fontainen kokoelma Tarinoita, suomennokset Yrjö Jylhä. Siinähän viikon kirjavisan kaverukset rautapata ja savipata juuri seikkailevat. Sivuiltaan jo kellastuneeseen niteeseen informatiivisen esipuheen on kirjoittanut dosentti Aarne Anttila, myöhempi Helsingin yliopiston kirjallisuuden professori.

Kansansatujen ja faabeleiden historia on pitkä ja se tunnetaan ainakin antiikin ajan Aisopoksesta (noin vuodesta 600 ennen ajanlaskun alkua) lähtien. Samat tai muuntuneet tarinat ovat versoneet niin kansansatuina kuin kirjallisuudessa vuosisadasta toiseen. Eläinsatujen loppuun on yleensä liitetty opetus tai moralisoiva johtopäätös, joista on tullut sanalaskuihin verrattavaa kliseistä kansanviisautta.

Valtion metsätarkastajan poika Jean de La Fontaine (1621-1695) opiskeli nuorena sekä juridiikkaa että teologiaa, mutta kirjalliset harrastukset ja vapaa elämä houkuttelivat häntä enemmän. Hän sai ajan tavan mukaan rikkaita rahoittajia ja suojelijoita, joille hän sepitti balladeja ja oodeja. Hän tuli kuitenkin tunnetuimmaksi eläinsaduistaan, joilla oli yhteiskunnalliset yhteytensä. Sanottiin jopa, että hän kuvasi eläinsaduissaan pienoiskoossa koko ranskalaisen yhteiskunnan: kuningas – jalopeura, hovimies – kettu, maalainen – karhu, aatelismies – koira, porvari – rotta tai muurahainen, lääkäri – susi jne.

La Fontainen faabeleissa on runsaasti hauskoja oivalluksia ja viiltävää ironiaa, tässä näyte: ‘Maailman luoja ylhäinen / hän haarapussin antoi meille, / olalle jokaisen, kuin ikään kerjureille; / kuin ammoin isämme, niin saimme mekin sen: / sen selkäpuolelle voit omat virhees panna / ja eessä, rinnallas, vain muitten viat kanna!’

Tai Kaksi sonnia ja sammakko -runon lopetus: ‘Ah, kautta aikojen, sen näämme vaikka mistä, / noin pienet kärsineet on suurten tyhmyyksistä.'”

Veikko Huuska painelee suoraan kuuluisalle hautuumaalle.

“Pariisissa, Père Lechaisen hautausmaalla, lepää rinnakkain kaksi Ranskan kulttuurin suurta: Le Fontaine ja Molière.

Tyydyn tässä siteeraamaan kirjallisuuden historian komeaa freskoa:

‘Vanhan ajan viisaat Solon, Hesiodos, Job, Salomo ja Kungfutse ottavat kauniisti vastaan uuden ajan älypäät, sellaiset kuin esimerkiksi La Fochefoucauldin ja La Bruyèren. Vergilius keskustelee Menandroksen, Tibulluksen, Terentiuksen ja Fènelonin kanssa, Horatius on keskushenkilönä ryhmässä, jossa Pope, Boileau, Montaigne, La Fontaine ja jonkin aikaa myös Voltaire viipyvät. Samalla rinteellä kuin Vergilius, mutta vähän alempana näkyvät Ksenofon, Addison ja Vauvenargues. Kukaan ei uskalla häiritä taiteen suurimpia mestareita Platonia, Sofoklesta ja Demosthenesta, mutta Cervantesin ja Molièren ympärillä on myös hilpeämpiä, avoimia piirejä.’ ”

EERO REIJONEN saa kunnian päättää määrältään laihan, mutta laadultaan oivan visakierroksen. Père Lachaisekin tulee taas mainituksi

“Omakohtainen tutustumiseni visataiteilijaan alkoi oikeastaan sen Ranskan toisen ryhmän koululaisten, nyt ylempiluokkalaisten, vuosisataisen oppimestarin ja usein varmaan pakkopullana ja siten okaana iholla tuntuneen Moliéren kautta. Kohtaamispaikka oli mahdollisimman karu: Père Lachaisen hautausmaa helmikuisessa koleudessaan.

Paikka oli visailijalle tuttu. Olin Helsingin Hietaniemen hautausmaata työhuoneeni ikkunasta vuosikaudet katselleena, ja myös siellä kesäiset ruokiskävelyt tehneenä, oppinut sen, että hautausmaat, Stadissa – ja myös koko Suomessa – erityisesti Hietaniemi, ovat paikkoja, joissa Suomen kulttuurin ja miksei politiikankin merkkihenkilöt ovat lopulta ‘kokoontuneet’ yhteen, ja viimeisenä lahjana antavat myös mahdollisuuden tulla samalla kertaa muisteltaviksi. Pariisissa tuo erityinen paikka oli Père Lachaise, jonka ‘löysin’ Pia Andellin loistavan suomalaisen dokumenttileffan välityksellä. Pere Lachaise on todennäköisesti yksi maailman merkittävimmistä kulttuurielämän merkkihenkilöiden viimeisistä asuinpaikoista. Todennäköisesti jopa se merkittävin.

Hakeuduin sen talviharmaan päivän kierroksellani visakirjailijan hautamonumentin äärelle, lähinnä sen jo kauas erottuvan valtavan kukkameren houkuttelemana. Kukkia ei sillä kertaa oltu viety siinä saman hautamonumentin kupeessa ikuista untaan nukkuvan visataiteilijan, vaan sen toisen Ranskan kirjallisuuden merkkihenkilön, Moliéren kuolinpäivän muistoksi. – – –

Jean La Fontainen faabelit, jotka julkaistiin alun perin 12 osaisena, eivät olleet lainkaan pelkkiä eläimiä apuna käyttäviä yksiselitteisesti opetukseen suunnattuja moraaleja. Jos tekstiin paneutuu kunnolla, lukija huomaa, että kirjailijan sadut ja tarinat sisältävät runsaasti, monesti rivien välistä luettavaa satiiria. Eivätkä kaikki faabelit edes olleet varsinaisia tarinoita tai satuja, vaan luovan taiteilijan pohdiskeluja ja ne käsittivät yhteen liitettynä laajan ja tasokkaan runokokoelman. La Fontaineen perehtyneet asiantuntijat ovat korostaneet myös tämän ranskalaisen klassikon kertomusten ironisia piirteitä, jotka kestävät vertailun jopa itsensä Moliéren aikaansaannoksiin.

Ja siitä sensuurista: Kyllähän La Fontaine joissain faabeleissa kirjoitti tavalla, joka ei olisi läpäissyt lievempääkään sensuuria. Yhden faabelin otsikko, Perse täynnä sieniä, on vielä sieltä maltillisemmasta päästä. Visakallo lyö vetoa siitä, että Aurinkokuningas oli lukenut myös nämä visakirjailijan roisimmat hengentuotteet. Ja nauttinut niistä suuresti jossain kivikolossinsa uumenissa! ”

Palkinto Sirpa Taskiselle. (rb)

Visasitaatti 8

Tämä toisen polven kirjailijamme säväytti tällä esikoisromaanillaan 2000-luvun lopulla. Hänen viimeisimmän teoksensa keskeisinä henkilöinä esiintyy kaksi aikansa maailmankuulua kulttuurivaikuttajaa. Siinä välissä hän on julkaissut tasaisehkoon tahtiin kirjoja niin aikuisille kuin lapsille.

Siis kuka on kyseessä, mikä teos? Vastaukset viimeistään 29.5. klo 12 mennessä sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

“Esplanadin ylitse juoksi valkoinen rotta. Keskellä katua se nosti korvansa hörölle ja haisteli. Sen viikset värisivät. Piittaamatta ohikulkijoiden kirouksista eläin sukelsi puotipuksujen hameiden lomasta ja takoi asfalttia kynsillään. Se kiersi raitiovaunut ja katosi puiston istutusten sekaan. Samettikukat huojuivat hetken, sitten rotta oli poissa.

Helsinki tuoksui paahtoleivältä ja mereltä. Nimitti toiveikkaasti katujaan bulevardeiksi ja hukuttautui pikkukaupungin tärkeyteen.

‘Typerä paikka’, Max sanoi. ‘Pariisissa tanssisivat mustat tytöt strutsinsulissa, mutta meidän pitää homehtua täällä.'”