Näin hurskaasti visapappi lupaili viime tammikuun lehdessä lopettaessaan pandemia-ajan Kirjavisan ns. asteriskikauden eli tuplattujen kirjaililijoiden lähes parivuotisen jakson.

Lupaus piti puoli vuotta, mutta se tuli petetyksi nyt vahingossa. 30 vuoden ja yli 800 kirjailijan visahistoriassa moinen lapsus taisi olla kaikkiaan kuudes tai seitsemäs. Mutta osui nolosti juhlasyksyn avaukseeJa n.

Kyseinen runo on hohkanut visaukon silmään erään antologian sivuilta jo kauan. Ja kun tarpeeksi kauan kun on sitä panttaavinaan, niin ei enää muista, että onkin laittanut sen “jakoon” jo kertaalleen

”Montakohan vuotta lienee vilahtanut, mutta mielikuva on silti jokseenkin varma: Jyrki Pellinen oli silloinkin etsintäkuulutetun osassa. Muistan parhaiten hänen toisen runoteoksensa, 60-luvulla ilmestyneen Kuuskajaskarin, osuvan nimensä ansiosta.

Yrttisuolaa haavoihin ripottelee vielä V-P. Salminen.

”Piti oikein katsoa, että minkäslaisella asteriskilla tämä tehtävä on merkitty… Taitaa kuitenkin olla vain visavelhon uusin hämäys, kun käytössä on jo toisen kerran sama sitaatti. Ensimmäistä kertaa tällainen kierrätys – visahistoriaa siis! Ajattelin kierrättää myös oman hybridirunomuotoisen vastaukseni vuodelta 2019, mutta olkoon. Kommentoikoon Jyrki Pellinen itse:

’Runous, hyvä esitys, puhe, taideteos/on palaamista./ Sanoi Laotse./ Yhtä nopeasti kuin runous,/ esitys, ja saavutukset unohtuvat,/ ne uusiutuvat veljissä, kanssaihmisissäni, /lähimmäisissä.’”

Pellinen oli siis sitaattina – ja tosiaan samalla runolla – ensimmäisen kerran juhannuslehdessä 2019. Syynä päivittämätön visakirjalijalistaus ynnä muuta seli seliä.”

Eero Reijonen virnuaa säästäneensä aikaa uusinnan ansiosta.

“Visakallo hyödynsi säästyneen ajan, lukemalla kolmen vuoden takaisia visavastauksia. Visakallo asetti itselleen sovelletun visapähkinän: ” Mitä oleellista jäi silloisilta pähkinänratkojilta totaalirunoilijasta aikanaan sanomatta.”
Ensimmäinen reaktio oli että Tuomas Anhava jäi lähes kaikissa vastauksissa turhan vähälle huomiolle. Suoraan sanottuna väitän, että visarunoilijan ura olisi, jos ei nyt ihan jäänyt piippuun, niin ollut huomattavasti takkuisempi. Julkaisupäätösten tekijänä Otavassa Anhava oli se suurin satraappi. Suomalaisen lyriikan mielipidevaikuttajana Anhava oli vallannut Koskenniemen hallussaan pitämän kärkipaikan ja piti asemansa huomattavan pitkään.

Tuomas Anhava oli myös suomalaisen lyriikan apurahapolitiikan ulospäin lempeä, mutta todellisuudessa hyvin määrätietoinen kummisetä.

Ja visataiteilija, joka törkyili, kollegoidensa ohella myös muille lukijoille ja tukijoille, ei erehtynyt koskaan suututtamaan Anhavaa. Totaalirunoilijan tunnettu pitkäaikainen vihanpito ei ulottunut Otavan mahtavaan mieheen asti. Ei mimoosan herkällä visarunoilijalla oikeastaan ollut mitään syytä mököttää Tuomas Anhavalle, koska häntä kohdeltiin Otavalla hämmästyttävän myötäsukaisesti. Visarunoilijan poikkeuksellista asemaa kuvasi myös se, että hän oli joltinenkin perhetuttu, hän tutustui myös Helena Anhavaan, tämäkin piti vähän rentun näköisestä taiteilijasta, varsinkin kun tämä osoittautui myös monilahjakkuudeksi, erityisesti Lauttasaaren yhteiskoulun harvinaisen tuotteen, pianonsoittotaito miellytti. Anhavan perheen kotisoitin pelitti hienosti runoilijaplantun käsittelyssä.

Otavan kustannusvirkailijat Tuomas Anhavan jälkeen, Hannu Mäkelä ja sitten Martti Anhava, kohtelivat monitaitoa taiten. Duunia Luotsikadun runonsuoltaja näille aiheutti. Visarunoilijalla oli hyvin vähän niin innokkaita ymmärtäjiä, että he olisivat ostaneet sellisti-kuvataiteilija Jyrki Pellisen runoteoksia tuoreeltaan. Otava kärsi roimasti persnettoa tämän vuosikymmeniä tallissaan pitämänsä runoilijan kanssa. Visakallo epäilee, että Pellinen oli tässä suhteessa kustantamon historian kaikkein pisimmin suojissaan pitänyt kirjailija.

Tämä siitäkin huolimatta, että tajunnanvirran kiihkeyden tahdissa kirjoituskonettaan käsitellyt runoilija teetti muutenkin paljon ylimääräistä duunia Otavassa. Jukka Kemppinen, joka oli hyvin kartalla Otavan ja erityisesti sen kustannustoimittajien työskentelytavoista kertoo, että kustantamolla oli tallissaan kaksi kirjailijaa, joiden koneella kirjoitettu teksti oli niin täynnä äynnä virheitä, että se piti aina kirjoittaa kokonaan uusiksi: nämä artistit olivat Pentti Saarikoski ja Jyrki Pellinen.”

* * *

Vielä Juhani Niemi tästä teemasta, hän sentään intoutuu vertaamaan tehtäväpalautetta ennen ja nyt.

“Toistoa kolmen vuoden takaa, taas kerran Jyrki Pellinen ja esikoisensa Näistä asioista. No, onhan siitä julkaisusta jo 60 vuotta aikaa, mutta aika ei ole niinkään haalistanut Pellisen runon taikaa. En nyt muista, mikä runo silloin oli kyseessä, tällä kertaa se on kuitenkin ”on olemassa kirkas ja valoinen tie”. – – –

Silloin kolme vuotta sitten oli paljon koleampi kesä ja vastauksia tuli runsaasti, nyt hellejakso osui ainakin tähän kesä- heinäkuun taitteeseen. Saa nähdä, mitä se vaikuttaa vastaussatoon. Siinä kaikki tällä kertaa, hyvää kesää kaikille.”

Vaikutti miten vaikutti, nyt äkkiä eteenpäin.

Myös Eija Lehtomäki Pellis-replikan noteerasi, muttei tee siitä numeroa. Sen sijaan hän yllättävästi vastavisan.

Sirpa Taskinenkin taatusti tuplauksen huomasi, mutta jätti hienotunteisesti siitä mainitsematta.

“Kävin lävitse Jyrki Pellisen (s. 1940) lukuisia (!) runokirjoja, ennen kuin köysin visarunon hänen esikoiskokoelmastaan Näistä asioista (1962). Sitten huomasin, että runo olisi löytynyt myös Valituista runoista, jota olin ensimmäiseksi huolimattomasti selannut. Esikoisteos herätti varsin paljon huomiota, pääosin erittäin positiivista. Pellisen läpimurtoteoksena pidetään kuitenkin toista kokoelmaa Kuuskajaskari. Jostain syystä minä en ole hänestä koskaan innostunut.

Rita Dahlin elämäkertakirjassa Jyrki on alaotsikko Kokopäivätaiteilija Pellisen alati muuttuva elämä. Hän on kirjallisten töiden lisäksi soittanut pianoa ja selloa ja myös tehnyt kuvataidetta. Boheemi taiteilijaelämä ei ole ollut vierasta.

Erään Dahlin kirjan luvun otsikkona on Kirjailija kuin kameleontti, ja Pellisen kolmannen runokokoelman nimenä Niin päinvastoin kuin kukaan. Varmaan niillä on vähintään oirearvoa.

Valtion kirjallisuuspalkinto on Pelliselle myönnetty kolmasti, hän on saanut myös Eino Leinon palkinnon. Nykyisin hänellä on valtion taiteilijaeläke.”

Tämänkertaisen tehtävän ratkoivat oikein myös Helena Nurmio, Seppo Heimolinna, Ossi Lehtiö, ja Tarmo Tikka. Palkinto Eija Lehtomäelle.

Visasitaatti 11/2022

Tällä kertaa nostetaan sitaatin kohteeksi kirjailija, joka juuri nyt saattaa aiheuttaa kulmien kurtistusta siellä täällä. Todetaan kuitenkin samaan hengenvetoon, ettei kirjailijamme aikoinaan ollut tosiaankaan mikään valtaa pitävien suosikki. Ja perustellaan tehtävävalintaa vielä sillä, että lapsissa on toivo.

Kuka, mitä ja mikähän tuo sukunimi sitten oli? Vastaukset viimeistään 8.8. klo 12 mennessä sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle kirjapalkinto.

”- Mikä sinun nimesi on?

Kissa vastaa:

– En minä tiedä itsekään. Minä olen ollut Murre ja Paukku ja Hupsu. Ja on minua sanottu Kis Kisiksikin. Mutta en minä niistä nimistä pidä. Minä haluaisin että minulla olisi sukunimi.

– Millainen?

– Joku oikea sukunimi. Sellainen, jossa olisi jotakin merestä. Minähän olen laivakissasukua.”