“Tuleva visataiteilija kävi syntymässä Kreikan saaristossa, runoilija Saphon itsarisaari Feidaalla, muutti yksin jätetyn mutsinsa kanssa pikkukossina Dubliniin. Äidin livistettyä nassikan tie vei hylättyjen lääkäri-upseerinpoikien sen aikaisiin kasvatus- ja kuritushuoneisiin, kehnonpuoleisiin sisäoppilaitoksiin. Kai opettamistakin yritettiin, mutta visakallo on varma, että elämä se ruotipoikaa koulutti. Kovalla kädellä.

St. Gutberth`s Collagessa Patrick-poikanen loukkasi itsensä perinteisessä Giants Stride -juoksukeinussa, siinä perkeleellisessä hyrrässä, jossa maahan isketaan pylväs ja sidotaan huippuun neljä juoksuköyttä kädensijoineen. Joku koijari hyppäsi kesken vauhdin pois ja yksi juoksuköysistä iski tulevaa kirjailijaa kasvoihin. Koulunkäynti loppui siihen, vasen silmä sokeutui, mutta oikea saatiin pelastettua. Toipuminen vei yli vuoden ja sitten poikaa taas vietiin. Nyt matkattiin Lontoon kautta meritietä Amerikkaan.

Patrick Lafcadio Hearn oli 19-vuotias, silmäpuoli, rujonoloinen nuorukainen. New Yorkin tullimiesten ja terveystarkastajien syynin jälkeen poika matkasi rauta- ja puupyörillä varustetuilla menopeleillä tätinsä rahat pihistäneen koijarin sukulaisten luo Cincinnatiin: sinne piti joutua, kaikista maailman paikoista. Levotonta ja korruptoitunutta seutua se oli. – – – Mutta oli siinä perslävessä jotain hyvääkin; 1835 perustettu Cincinnatin kaupunginkirjasto oli helmi jo 1870-luvulla, tuskin jenkkilässä oli vertaa. Nykyisinkin se on kaupungin ylpeys, ainakin kulttuurinörteille ja kenties tuleville haamukirjailijoillekin…

Rahvaan parissa Patrick Lafcadio viihtyi, tunsi kai omikseen osattomat ja orvot. Sanomalehtimiehenä hän pystyi kirjoittamaan näistä ihmisistä asiantuntijana.

Raja ylittyi vasta kun Hearn meni naimisiin “mulattitytön” – jota termiä tuolloin käytettiin, kansan – torjunta oli tyrmäävän voimakas, kenties köyttäkin rasvattiin jo tuolloin. Senttaria paheksuttiin helvetisti ja Patrick Lafcadio Hearn joutui lähtemään käpälämäkeen.

New Yorkin Harper´s Magazine lähetti Patrick Lafcadio Hearnin juttumatkalle Japaniin. Yokohamaan Patrickin laiva rantautui 4.4.1890. Hyvin visavisiiri vuosipäivän bongasi. Visan jättöpäivä: 128 vuotta Kwaidanin tekijän Japanin valloituksesta. Ei Patrick Lafcadion ensimmäinen periodi Japanissa niin autuasta ollut kuin suomalaisen Kwaidanin esipuheesta voisi päätellä. Elämänkerturit ovat kaivelleet Lafcadion päiväkirjoista helkkarin synkkiäkin mietteitä. “Olen majoittunut Helvettiin, sen pohjimmaiseen vankilaan” – synkkää tekstiä, mutta oletettavasti kielitaidon puute ja sairauden jäljet rassaavat miestä.

Lafcadio joutui luopumaan kiertävän senttarin hommista ja ryhtyi kansankynttiläksi, opettamaan englantia, lopulta matka vei Tokion Yliopistoon englantilaisen filologian proffaksi. Kun mies oli yksinäisimmillään hän tutustui köyhtyneeseen Samurai- perheeseen ja ystävystyi ja lopulta nai perheen tyttären Setzu Koizumin. Patrick Lafcadio Hearn oli nyt pelkkä Lafcadio Hearn ja paikalliselle Yakumo Koizumi.”

Tämän jälkeen Reijonen vasta alkaa syventyä visaopukseen, mutta annetaan muille tilaa kertoa enemmän siitä.

* * *

Ensin Sirpa Taskinen, joka tiivistää tuon edellisen huiman tykityksen lauseeseen “kirjoittajan oma elämänkerta on lähes yhtä merkillinen kuin hänen kirjoittamansa tarinat”.

“Kirjastossa Kwaidan (1904, suom. Kai Nieminen 1991) on listattu luokkaan Kauhu. Lähinnä se sisältää japanilaisia kummitusjuttuja ja taikauskoisia tapoja. Visateksti Riki-Baka kertoo yksinkertaisesta pojasta ja tämän jälleensyntymästä, jolloin vauvan toisessa kädessä lukee Riki ja toisessa baka=hölmö. Uudet vanhemmat haluavat tietenkin hölmönmerkin pois, ja se onnistuu, kun kättä hierotaan alkuperäisen pojan haudalta otetulla savella.”

Sitten Raila Rinne:

“Riki-Baka löytyy Kwaidan-nimisestä japanilaisten kauhu- ja kummitustarinoiden kokoelmasta, joka ilmestyi alunperin 1903 ja tekijä oli Lafcadio Hearn. Brittiläis-kreikkalaista syntyperää oleva Hearn (1850-1904) lähti toimittajana Japaniin, jossa hän piankin vaihtoi ammattinsa opettajaksi ja hankki perheen. Tutustuminen maan kansanperinteisiin kehräsi hänessä melkoisen vyyhden outoja kertomuksia.

Kwaidanin kertomuksia on julkaistu Suomessa 1991 Kai Niemisen käännöksinä: Kwaidan – tarinoita ja tutkielmia oudoista ilmiöistä. Kustantaja oli Love. Toinen, laajempi kokoelma, ilmestyi vuonna 2003 toimittaja Juhani Lompolon suomennoksina. Kustantaja oli Orienta. Teos nimeltä Intohimon karma sisälsi 24 japanilaista kummitusjuttua.”

Juhani Niemi muistelee lämmöllä tuota toista suomalaista kustantajaa

“Aikaisemmin olen Hearnin tuotannosta tutustunut kirjaan Intohimon karma: Japanin kummitustarinoita, joka sekin on saman tyyppinen teos.
Kwaidanista on tehty elokuvakin, ohjaajana Masaki Kobayashi. Kwaidanin suomennos (Kai Niemisen upea sellainen) julkaistiin Love Kirjat- kustantamosta 1991.
Love Kirjat oli varsin kunnianhimoinen projekti ja kolmen vuosikymmenen aikana se julkaisi satakunta kirjaa tyyliin ‘tätäkään ei ole suomeksi, se täytyy kääntää’. Vaikka kaupallisesti yrityksellä ei ollut päätä eikä häntää, kaupallisiakin menestyksiä silti tuli.”

Pertti Vuorela inspiroituu Kwaidanista muistelemaan oman elämänpiirinsä kummia stoorejaa.

“Lueskelin visakirjan Kwaidanin tarinoita, joissa on kauhutarinoita, legendoja ja kummitusjuttuja. Mieleeni nousivat omat kuulemani kummitusjutut. Niistä tunnetuin on Hemmilän pirut mökkitiemme varrella pienessä yläsatakuntalaisessa pitäjässä. Hemmilän taloon pyrki yömyöhäisellä 1870-luvun puolivälissä Maalari-Kustaa, joka oli pudonnut paikalliseen järveen. Kustaata ei kuitenkaan päästetty taloon, jolloin hän kirosi talon ja sanoi, että ‘taloon tulee kohta sellaisia, jotka on pakko päästää sisään’. Maalari-Kustaa oli noita, kansanparantaja, osasi loitsuja ja muutenkin tietomies. Seuraavaan taloon hänet päästettiin, mutta jalka oli ehtinyt paleltua niin pahoin, että ontuminen jäi loppuiäksi.

Tuosta lähtien pirut alkoivat tehdä ilkitöitä Hemmilässä. Kuului koputuksia, astiat lentelivät, ovet avautuivat itsestään ja muurista irtosi tiiliä. Ulkorakennuksissa lensivät loimet, valjaat, jauhovakat ja lehmät pääsivät salaperäisellä tavalla vapaaksi. Nämä pirut myös puhuivat, hiljaisella äänellä tosin. Kun kerran eräs isäntä kysyi, miksei piru puhu lujempaa, vastaus kuului: ‘En mä voi kun en ole muuta muuta ku tomua ja tuhkaa’.

Kummittelu herätti julkisuutta lehdistöä myöten ja poliisikin tutki asiaa. mitään ei kuitenkaan selvinnyt. Pitäjän kirjaan kertyi 1970-luvun alussa runsaasti ihmisten muistoja näistä piruista. Asukkaat joutuivat muuttamaan talosta pois, siksi railakasta pirujen mellastaminen kuitenkin oli.

Mökille mennessämme kerroin usein tätä tarinaa automme peräpenkillä istuville lapsillemme. Hemmilän talon kohdalla auton peräpenkiltä ei kuulunut hiiskahdustakaan, vaikka muuten sai komentaa hiljaisuutta.”

* * *

Lappilan kirjapiirissä on iloittu uudesta kirjailijatuttavuudesta.

“Lyhyt kertomus Pöljä-Rikistä on yhtä merkillinen kuin muutkin japanilaistarinat. Hassu lapseksi jäänyt poika kuolee ja äiti rukoilee, että hän saisi syntyä uudelleen parempaan elämään ja piirtää pojan k äsivärteen hänen nimensä. Rikkaaseen sukuun toisella paikkakunnalla syntyy poika, jolla on kädessään kirjainmerkit, juuri tuo Riki-Bakan nimi. Suku haetuttaa esiin äidin ja haluaa savea Riki-pojan haudasta, sillä vain sivelemällä sitä lapsen iholle voi hävittää jäljen hänen edellisen elämänsä eläneestä henkilöstä.

Kiitos oudosta ja kiehtovasta matkasta buddhalaisen kansanperinteen tarinoihin.”

Kyösti Suonojakin kiittää kirjallisen tajunnan laajennuksesta.

“Nyt kysymyksessä oleva katkelma on melko originelli kirjoitus. Sellaista ei tule kirjastosta lainanneeksi tai kirjakaupasta ostaneeksi. Hyvä, että tällä tavalla lukeneisuus saattaa avartua.”

Riki-Bakan tarina löytyy Intohimon karma -teoksesta. En ole tutustunut Hearnin teoksiin aiemmin.”

Visa näyttää innostaneen Sirkka-Liisa Piiraisen jatkotutkiskeluihin, mistä täällä ympyrätoimituksessa aina iloitaan.

“Tiedot kirjasta ja kirjailijasta herättivät vahvan kiinnostuksen, ja kirja on nyt noudettavana paikallisessa kirjastossa. Tämä kirja tarinoineen sattui osuvaan ajankohtaan: virpominen, noidat ja ennustukset, myös pääsiäisjänisten perinne sekä tietysti pitkäperjantain ja pääsiäisen sanoma! Kiitos tästä osuvasta sitaatista!”

My pleasure, sanoisi britti ja sanoo myös visaäijä kiittäen oikeista vastauksista myös Unto Vesaa, Ilpo Pietilä ja Matti Kärkkäistä ja Vexi Lehtoa, joka veikkasi Rudyard Kiplingiä, liekö ollut mielessä ”Viidakkokirjan” Rikki-Tikki-Tavi. Palkinto Sirkka-Liisa Piiraiselle.

Viikon sitaatti

Kyllä kannatti aikoinaan jättää juristeria, ryhtyä kirjailijaksi ja pakertaa aikanaan tämä liki 800-sivuinen romaanijärkäle: sillä voitettiin huomattava kirjallisuuspalkinto ja saavutettiin maailmanlaajuinen menestys niin kuin jatko-osallakin.

Kuka kirjoitti mitä? Vastaukset viimeistään 25.4. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

” – Myöhässä, Stephen-herra sanoo ilkeästi.
Hänen ilmeensäkään ei värähdä. – Minäkö vai teidän armonne?
– Sinä. Hän odottaa.
– Juopuneita joella. Soutajat sanovat, että on jonkun suojeluspyhimyksen päivä.
– Uhrasitko rouva pyhimykselle rukouksen?
– Rukoilen ketä tahansa, Stephen, kunhan pääsen kuivalle maalle.
– Ihme, ettet tarttunut itse airoihin. Arvaan kyllä, että oli poikasena joella töissä.
Stephen jankuttaa aina samaa. Hulttio isäsi. Alhainen syntyperäsi. Itse hän on kertoman mukaan jonkin sortin puolikuninkaallisen syrjähypyn hedelmä, jonka jotkut ihmiset kasvattivat jossakin puikkukaupungissa suunsa kiinni pitäen ja maksua vastaan.”